Ajomatka Kolille Kuopion kautta kesti monta tuntia ja olimme perillä vasta iltapäivällä. Haimme Kolin luontokeskus Ukosta avaimen viimeisen vaellusyön majapaikkaan Mäkrän majalle. Ostimme myös yksinkertaisen kartan. Olin harmikseni unohtanut tarkemman maastokartan kotiin, mutta selvisimme reittikartalla oikein hyvin. Päätimme jättää Kolin huiput viimeiselle päivälle ja oikaisimme autolla Peiponpellon pysäköintialueelle. Tästä kävelimme pari kilometriä tasaista polkua pitkin Myllypuron telttailualueelle, johon jäimme yöksi. H viritteli itselleen makuupaikaksi juuri hankkimansa riippumaton, minä ja J telttailimme. Paikka oli oikein viihtyisä. Otimme juomavedet purosta, mutta keitimme ne vielä varmuuden vuoksi. Illalla tulivat myös toiset telttailijat, mutta ruuhkaa ei siis ollut.
Aamulla heräsimme kun sade alkoi hiljalleen ropisuttaa teltan kattoa. Onneksi H oli herännyt hetkeä aikaisemmin riippumatossaan ja sai kasattua sen juuri ennen kuin alkoi sataa. Aamupalaa teimme pienen kesäsateen ropistessa, mutta se loppui onneksi lyhyeen. Harmillisesti se ehti kuitenkin kastella telttamme, joten saimme kasata kostean teltan. Myllypurolta matka jatkui kohti Ryläystä. Olimme lukeneet reittikuvauksesta, että nousu Ryläykselle on vaativa ja niin se todella olikin. Ryläyksellä oli kota ja vähän matkan päässä siitä näkötorni. Pidimme Kodan tulipaikalla pientä evästaukoa, jonka aikana alkoi tuulla navakasti. Päästyämme näkötornille, sai hatustaan pitää jo kiinni. Näkötornilta näki hyvin että sade oli taas alkamassa.
Onneksi sadekuuro ei taaskaan kestänyt kauaa. Laskeuduttuamme Ryläykseltä, alkoi tälle reitille tyypillinen ylös-alas-ylös -tallustaminen. Matkalla saimme ihailla kauniita maisemia vaarojen päältä Herajärvelle päin. Pysähdyimme eräälle kauniille paikalle tekemään lounasta. Eniten mieleenpainuvan tästä paikasta teki se, että minut yllätettiin ihan oikealla kosinnalla! J ei ollut uskaltanut ostaa sormusta, mutta sain sormeeni mustikanvarvun.
Matka jatkui kohti Kiviniemeä, jossa oli tarkoitus saunoa ja yöpyä. Matkan varrelle osui vielä pari hienoa näköalaa. Pari kilometriä ennen Kiviniemeä oli mahdollisuus jättää viimeinen vaara, Kolinvaara, kiipeämättä ja kävellä loppumatka tietä. Alaspäin kävely oli rasittanut varpaani sen verran pahasti että jätin viimeisen vaaran kiipeämättä ja menin kiertoreittiä. J ja H valitsivan vaaran, joka ei osoittautunut erityisen hienoksi. Matkalla oli mm hakkuuaukeaa. Tietä pitkin opasteet Kiviniemeen olivat hyvät.
Kiviniemessä ennen varsinaista Kiviniemen tilaa oli rannassa vapaassa käytössä oleva sauna, tulipaikka ja alue telttailuun. Kiviniemessä yöpyjiä olikin sitten jo enemmän ja paikalla ensimmäisenä ollut saksalaisperheen äiti organisoi kaikille porukoille saunavuorot. Saunassa sai kunnon löylyt ja Herajärven rannassa oli hyvä uimarantakin. Päivän sää oli ollut hyvin epävakainen, joten pystytimme H:llekin teltan. Kiviniemen tilalta saimme puhdasta juomavettä ja siellä oli mahdollisuus käyttää ihan sisävessaakin, mitä luksusta!
Kiviniemen jälkeen menimme Sikosalmen yli hauskalla vetolautalla. Tästä eteenpäin melkein Lakkalaan asti polku oli hyvin mutainen ja kulki pääasiassa tylsässä lehtipuuvaltaisessa sekametsässä. Ei siis mitään nähtävää. Lakkalan tilan ympäristö sen sijaan oli nätti. Tupa oli lammaspaimenten käytössä ja mutta tulipaikka ja telttailualue tarjosivat hyvän lepopaikan. Täydensimme vesipulloja järvestä, jotta meillä olisi ruuanlaittovettä seuraavalle tauolle. Vedenottopaikat koko Herajärven kierroksella olivat kyllä hyvin rajalliset ja jälkeenpäin haikailin vedenpuhdistustabletteja, jotta ei olisi tarvinnut keitellä juomavesiä. Ruokataukoa pidimme Pitkälammella. Lampi oli samea, mutta ihan nätti.
Lounastauon jälkeen teimme yhteensä noin kolmen kilometrin piston Pirunkirkolle ja takaisin. Pirunkirkko oli siis luola, jonne pääsi ryömimään sisälle. Ei erityisen vaikuttava, mutta kai se kannatti käydä katsomassa. Polku Herajärven kierroksen ja Pirunkirkon välillä oli rasittava ja paikoin myös aika jyrkkä.
Loputtoman pitkältä tuntunut metsätaival Pirunkirkon risteyksestä Havukanaholle päättyi tielle. Loppumatka majapaikkaamme Mäkrän majalle olikin sitten tasaista, ensin isompaa, sitten vähän pienempää tietä. Sadekuuro yllätti taas, ehkä pari kilometriä ennen määränpäätä. Vesivarastomme alkoivat huveta, eikä majalla olisi kaivoa tai lähdettä. Vettä pitäisi siis lähteä hakemaan järvestä, jonne olisi vielä kilometrin matka mökiltä. Saavuttuamme jo vähän kiukkuisina majalle, löysimme sieltä kuitenkin pienen lirisevän puron. Päätimme että otamme pesu- ja juomavedet purosta, emmekä lähde enää järvelle. Tämä oli hyvä päätös, koska väsymys oli ottaa jo vallan. Illalla hihiteltiin vanhoille kummitusjutuille ja uni maistui hyvin majan pehmeillä patjoilla.
Aamuyöllä havahduin hetkeksi sateen ropinaan. Olimme osanneet odottaa sadetta sääennusteen pohjalta, joten se ei erityisesti latistanut mielialaa. Harmi vain että edessä olisi vielä hienoja näköaloja Mäkrävaaran huipulta. Eräässä polun risteyksessä olisi ollut mahdollista vielä valita vaaran laen kiertävä reitti suoraan Ikolanaholle, mutta päätimme kuitenkin kiivetä vesisateessä jyrkkää polkua Mäkrälle. Maisemat olivat utuiset, mutta kannatti silti. Märkän laella oli monta polkua, eikä ollenkaan opasteita, mikä oli kyllä hieman hämäävää. Kastuimme sadevarusteista huolimatta ihan likomäriksi, joten loppumatkalla Mäkrävaaralta takaisin autolle Peiponpeltoon ei juuri turhia pysähdelty. Ikolanaho näytti kyllä mukavalta.
Veimme avaimet takaisin luontokeskukseen ja lähdimme vielä ilman rinkkoja katsomaan olisiko Ukko-Kolin laelta nähnyt jotain. Eipä näkynyt!
Väsyneinä ja märkinä, mutta ihan tyytyväisiä tehtyyn reissuun menimme lounaalle huoltoasemalle. Siitä matka jatkuikin Kuopioon, jossa meitä odotti kaverin sauna ja ruhtinaallinen päivällinen. Kolista jäi mieleen maisemien vaihtelevuus. Kauniina päivinä aurinkoisilla ahoilla olisi voinut pysähtyä pidempäänkin. Kolme yötä oli reitille hyvä tahti, kahdellakin olisi toki selvinnyt. Juomaveden saatavuus oli kyllä vähän huono, mutta selvisimme!
