maanantai 14. toukokuuta 2018

Vajosuon vaellus

Tänä vuonna kevään ensimmäinen vaellusreissu venähti toukokuun puolelle. Paikaksi valikoitui Kurjenrahkan kansallispuiston maisemat ja Vajosuon vaellus -niminen rengasreitti, joka kiertää noin 30 km matkan kansallispuistossa ja sen ulkopuolella. Mukaan matkaan sain tällä kertaa Facebookin Outdoor-siskot -ryhmästä kolme naista. Minä ja kaksi muuta menimme koko reitin, yhden saimme mukaamme puolivälistä.

Retken alkupisteeksi valitsimme Rantapihan, joka on Kurjenrahkan kansallispuiston rajalla sijaitseva Nousiaisten kunnan ylläpitämä virkistysalue Savojärven rannalla. Rantapihalla on retkeilijöiden käytettävissä varattava sauna, uimaranta, grillikatos, huussit ja kioski. Näitä palveluita ei kuitenkaan näy Metsähallituksen kartoissa. Rantapihalta suuntasimme hetken tuumittuamme kohti Lakjärven laavua. Matkalla nähtiin jo hieman suomaisemaa ja nättiä kangasmetsää. Muutama muukin retkeilijä oli liikkeellä, mm porukka partiolaisia. Lakjärvellä pidimme lounastauon. Lakjärven laavupaikalla oli huussi, kaksi laavua ja erikoinen katos (ehkä entinen puuvaja). Paikalla oli myös kaivo, jonka vesi on kuulemma juomakelvotonta. Harmi sinänsä, sillä koko Vajosuon vaelluksella vedenottopaikat ovat vähissä. Meille sattui vielä todella lämmin toukokuinen viikonloppu. Lämpötilat huitelivat hellelukemissa, joten vettä piti kantaa mukana paljon.



Lakjärven laavu
Lakjärveltä jatkoimme matkaa Takaniitunvuorelle. Tässä kohtaa olivat ehkä koko reitin suurimmat korkeuserot. Takaniitunvuorella kohtasimme naisen, joka oli lähtenyt päiväretkelle ilman karttaa. Hän kyselikin meiltä neuvoa miten päästä Rantapihalle. Vaikka alue ei järin suuri ole, on siellä hyvin mahdollista eksyä, sillä kaikki polkumerkinnät ovat saman värisiä ja risteyksiä on paljon. Takaniitunvuoren jälkeen reitti kulkee pitkään kansallispuiston ulkopuolella pieniä mökkiteitä ja polkuja. Välillä reitti meni pellon reunassa, välillä ihan peltojen keskelläkin. Rentukat kasvoivat peltojen välisissä ojissa kauniina. Hyvin hoidettu maalaismaisema oli mukavaa katseltavaa.



Peltomaisemien jälkeen polun varteen osuu myös Rettu-niminen laavu, jota ei ole Metsähallituksen kartoissa, koska laavun huolto on jonkun muun tahon vastuulla. Pidimme Retulla evästaukoa ja saimme porukkaamme neljännen jäsenen. Hän oli ajanut auton Vajosuon P-paikalle, josta tuli meitä vastaan. Saavuimme Vajosuolle jo melkoisen väsyneinä. Olimme käyttäneet reitin ensimmäisiin kilometreihin aika paljon aikaa ja alkoi olla jo ilta. Olin varannut meille majapaikaksi Vajosuon varaustuvan. Kesti hetken ennen kuin löysimme kallion päällä nököttävän mökin. Retulla joukkoomme liittynyt oli sovitusti tuonut autolla litrakaupalla lisää vettä parkkipaikalle. Jätimme tavarat mökkiin ja lähdimme vedenhakumatkalle. Vajaan kolmen kilometrin matka tuntui kohtuullisen pitkältä helteessä vaelletun päivän päätteeksi, mutta veden haku oli vältämätöntä, tuvan lähellä kun ei ole mitään vesistöä, kaivoa tai lähdettä, josta vettä voisi saada.

Itse tupa oli hieman likaisessa kunnossa, mutta kaasuhella toimi ja sängyissä oli patjat. Hintaa koko mökillä oli vaivaiset 25e/yö, joten neljään osaan jaettuna kustannukset jäivät pieniksi. Yö oli päivän helteestä huolimatta viileä, joten mökissä oli sopiva lämpötila nukkua.

Vajosuon tupa

Vajosuon tupa sisältä

Sunnuntaiaamu valkeni yhtä aurinkoisena kuin edellinenkin ja tiedossa oli taas kuuma päivä. Saimme jätettyä yöpymistavarat Vajosuon P-paikalla olevaan yhden retkeläisen autoon, joten rinkkamme kevenivät huomattavasti. Vettä oli kuitenkin otettava kannettavaksi saman verran kuin edellisenäkin päivänä, seuraava vesipiste kun oli vasta Kurjenpesän luontotuvalla. Parkkipaikalta jatkoimme matkaa hiekkateitä pitkin kohti Töykkälän laavua. Laavu oli rauhallisella paikalla suon laitamilla, eikä paikalla näkynyt ketään muuta.

Lahoja pitkospuita Töykkälän jälkeen
Töykkälän jälkeen reitti siirtyy soisemmille alueille. Yksi meistä oli käynyt samaisella reitillä kahta viikkoa aikaisemmin. Hän varoitteli, että reitti kansallispuiston nimikkosuon Kurjerahkan halki oli virallisesti suljettu huonojen pitkospuiden vuoksi, ja että tiedossa olisi suohon uponneita pitkospuita, märkiä kenkiä ja kahlaamista. Olimme henkisesti varautuneet tähän ja päätimme mennä STOP-merkkien ohi niistä välittämättä. Metsähallitukselta oli vastattu kyselyymme, että reitillä pääsee kulkemaan omalla vastuulla ja kunnon varustuksella. Meillä olikin vaellussauvat ja järki mukana. Kahden viikon aikana reitti oli kuitenkin kuivunut niin paljon, että kastelimme lähinnä kenkien pohjat. Toki yksi vaellussandaaleilla kulkenut sai varpaansa kastumaan. Pitkospuut olivat kyllä paikoittain melko lahoja, joten varovainen sai olla. Mitään erityisen vaarallista emme kuitenkaan kohdanneet. Olimme melkeimpä pettyneitä.

Pidimme matkan varrella olevalla luontotornilla lounastaukoa. Saimme taas olla kaikessa rauhassa. STOP-merkit reitin päissä taisivat todella pysäyttää suurimman osan kulkijoista. Pari kilometriä luontotornin jälkeen saavuimme taas hoidetuille pitkospuille ja Kuhankuonolle. Kuhankuono on seitsemän kunnan rajakivi, joka on ollut paikallaan vuosisatoja. Kuhankuonolta Kurjenpesälle reitti oli esteetön, eli siellä pääsi liikkumaan vaikka pyörätuolilla. Kurjenpesällä vaihdoimme lämpimät pullovetemme raikkaaseen veteen seinässä olevasta vesipisteestä. Kurjenrahkaa esittelevä luontotuvan näyttely tuli katsastettua pikaisesti.

Maisemaa luontotornista

Olimme rinkkoinemme kuin kävelevä Osprey-mainos



Luontotuvalta Rantapihalle pääsee sekä Savojärven etelä- että pohjoispuolta. Halusimme mennä pohjoispuolen uudempaa reittiä, mutta opastetta reitin sille suunnalle ei meinanut löytyä. Pian huomasimme miksi. Savojärven kiertävä reitti on opastettu vain myötäpäivään. Päätimme taas olla piittaamatta suosituksista ja kävelimme varsin kauniin suo- ja järvimaiseman halki Savojärven pohjoispuolta. Toki pitkospuilla vastaan tulevat lapsiperheet saivat ymmärtämään miksi reitti suositellaan kulkemaan vain yhteen suuntaan. Pitkoksilla ohittaminen kun saattaa olla hankalaa.




Savojärven maisemaa

Rantapihalla kaikki vaelluskengillä kävelleet halusivat mahdollisiman pian eroon kuumista kengistään. Oli ihanaa käydä kahlaamassa lämmenneessä rantavedessä ennen kuin istui taas autoon. Kävimme hakemassa tavaramme Vajosuon P-paikalle jätetystä autosta ja suuntasimme kukin omaa reittiä kotiin. Reissu oli oikein sopiva kahden päivän patikaksi. Mikään erämaavaellus ei ollut kyseessä, mutta kauniita maisemia ja luonnon rauhaa oli silti tarjolla yllin kyllin. Tällä hetkellä koko reittiä ei kuitenkaan virallisesti voi kiertää, mutta varusteilla ja järjellä pärjäsi hyvin. Vesihuollon suunnittelua reitti myös kaipaa, emmekä olisi varsinkaan näin lämpimällä säällä voineet toteuttaa vaellusta kokonaisuudessaan ilman huoltoautoamme.