Pitkäperjantai oli pilvipoutainen kun minä, J ja kaksi koiraamme Elli ja Luru aloitimme retkemme Kalajan P-alueelta Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Tarkoitus oli kävellä Kolmen vuoren vaellus -niminen 16 km rengasreitti. Yöpyminen olisi reitin varrella Majaniemen tuvalla, joka olimme varanneet. Parkkipaikalta alkavan reitin aluksi tuli vastaan Vuori-Kalajan laavu. Laavu on kauniilla paikalla lammen rannalla. Vastarannalla kohoaa hieno Kalajanvuori.
Emme jääneet vielä tässä vaiheessa tauolle, vaan lähdimme reitille. Laavun lähellä oli jonkin verran jäätä ja lunta poluilla, mutta emme vielä tässä vaiheessa olleet huolissamme. Kuitenkin aika pian Vuori-Kalajalta lähdettyämme polku kulki varjoisaa rinteen reunaa ja lunta olikin yllättäen reilusti yli polvien. Polulla näkyi kulkeneen joku muukin rohkelikko ennen meitä, mutta rinkkojen ja koirien kanssa tuo muutaman sadan metrin rämpiminen tuntui kestävän ikuisuuden. Polku päätyi tielle, jota pitkin oli hetken aikaa ihanan helppo kävellä. Pian sula tie vaihtui kuitenkin auraamattomaksi metsätieksi, jossa oli jälleen reiteen asti auringon pehmentämää lunta. Tässä vaiheessa pysähdyimme ja mietimme seuraavaa vaihtoehtoa. Lumessa rämpiminen ei tuntunut kerta kaikkiaan järkevältä, vaikka joku oli tästäkin mennyt ennen meitä. Päädyimme hylkäämään merkityn Kolmen vuoren vaellus-reitin ja jatkoimme matkaa kuraista, mutta helppokulkuisempaa hiekkatietä pitkin.
Hiekkatiekin loppui aikanaan ja taas olimme lumisemman metsätien edessä. Päädyimme kävelemään tien sijasta umpimetsässä tien vieressä. Vaikka tämäkään ei ollut kovin mukava vaihtoehto, oli se sentään hieman helpompaa kuin lumihangessa kahlaaminen. Tupsahdimme vihdoin takaisin merkitylle polulle noin kilometri ennen Enonrantaa. Polku oli järven rantaa lähestyttäessä vähemmän luminen, joten tässä vaiheessa pääsimme jopa nauttimaan kulkemisesta. Enonranta olikin hieno paikka laavuineen ja laitureineen.
Keittelimme Enonrannassa kanasoppaamme kun paikalle tulivat kaksi naista. Pian selvisikin, että juuri he olivat menneet meidän edellämme niissä lumikohdissa, joista toisella olimme jo luovuttaneet. Luminen tie oli ollut kuulemma todella rankka, ja olimme ihan tyytyväisiä, että olimme oikaisseet hiekkatietä lähemmäs Konneveden rantaa. Enonrannan laiturilta tähyilimme jo Majaniemen mökkiä, jonne oli vielä noin kilometrin matka. Mökin sauna näkyi rannassa jo kauas.
Majaniemeen ei mennyt merkityltä reitiltä minkäänlaista polkua, joten päädyimme seuraamaan viimeiset pari sataa metriä vain suuntavaistoamme ja rantaviivaa. Mökki löytyi kuitenkin helposti. Majaniemessä oli vaatimaton tupa, tulipaikka, katos, laituri, puuvaja ja saunarakennus. Sauna oli vanha savusauna, jonne oli tuotu myös perinteinen kiuas. Sisältä musta sauna oli varsin tunnelmallinen.
Vietimme iltaa tuvan kamiinaa lämmitellen ja saunoen. Myös Elli-koira pääsi kanssamme saunaan, koska onnistui molskahtamaan laiturilta puolijäiseen järveen. Uni tuli hyvin tuvan lämmössä, vaikka ulkona oli vielä pakkasta. Aamuisella hussireissulla kuulin järveltä erikoista ulinaa, jonka olin tunnistavinani jään lauluksi. Jos et tiedä miltä se kuulostaa, kannattaa googlata. Ääni on todella hämmentävä! Aamupäivällä lähdimme takaisin kohti Kalajaa samaa reittiä pitkin, kuin edellisenä päivänä.
Päätimme kokeilla metsässä rämpimisen sijaan yhtä polunpätkää Loukkuvuoren eteläpuolella ja se osoittautuikin osittain täysin sulaksi. Taas pääsi nauttimaan matkasta, vaikka väliltä löytyi kaikkea mahdollista kuivasta kankaasta lumeen, jäähän ja valtaviin vesilätäköihin. Välillä kiersimme taas hiekkatien kautta, mutta mitä lähemmäksi Kalajaa pääsimme, sitä tallatumpia polut olivat.
Päätimme olla kiipeämättä Kalajanvuorelle, ja suuntasimme suojaan Vuori-Kalajan laavulle. Viimeisen ruokatauon jälkeen kävelimme suoraan takaisin autolle.En voi parjata reissua epäonnistuneeksi, mutta hieman jäi silti hampaankoloon. Kolmen vuoren vaellus jäi vielä to do -listalle, vaikka uusi kansallispuisto tuli taas katsastettua.
