Näytetään tekstit, joissa on tunniste Repovesi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Repovesi. Näytä kaikki tekstit

tiistai 25. syyskuuta 2018

Syysretki Repovedelle

Kävin Repovedellä ensimmäisen kerran keväällä 2016. Silloin mukana oli vain Elli-koira ja majoitteena teltta. Tällä kertaa mukaan pääsivät myös mieheni J ja Luru-koira, joten olin varannut meille Kuutinkämppä -vuokratuvan. Pientä jännitystä reissuun antoi se, että en ollut paljastanut J:lle matkan määränpäätä ja se selvisikin hänelle vasta noin 50 km ennen saapumistamme Repovedelle.
 
Ajoimme Saarijärven pysäköintipaikalle, jossa oli meidän automme lisäksi vain kaksi muuta autoa. Olimme liikkeellä arkena alkuviikosta, joten suurimmat väkimäärät loistivat poissaolollaan. Meillä alkoi olla jo lounasaika, joten pysähdyimme syömään ensimmäiselle tulipaikalle Sukeltajanniemeen. Kävelimme Valkjärven rantaa myötäilevää polkua Valkjärven varausleirialueen ohi kohti Mustalamminvuorta. Valkjärven rannalla näimme myös Kaakkurin, joita Repoveden alueella on paljon.

Mustalamminvuorella kiipesimme näkötorniin. Sitä ennen piti tietysti kiivetä myös Mustalamminvuorelle, joka tarjosi jo sopivasti hengästymistä. Näkötornilta oli hienot näkymät Repoveden ylle. Näimme pari melojaakin järvellä. Pian vuorelta laskeutumisen jälkeen olimmekin jo Kuutinkämpällä. Keitimme tuvalla kahvit ja teimme suunnitelmaa mihin suunnata seuraavaksi.



Tuvalla ei ole omaa kaivoa, joten otimme vesipullot mukaan ja lähdimme käymään Olhavalla. Siellä ihastelimme ensin hienoja Olhavan kallioita alhaalta päin ja kiipesimme vielä kallioiden päälle näköalapaikalle. Olhava onkin Repoveden suosituimpia nähtävyyksiä. Tällä kertaa paikalla oli meidän lisäksemme vain pari muuta retkeilijää. Parkkipaikalla oli myös kaivo, josta saimme vettä pulloihimme.


Olhavalta palailimme takaisin kämpälle, sillä alkoi olla taas nälkä. Kuutinkämppä on saunallinen vuokratupa, jolla on menneisyys autiotupana. Tupaa vuokraa paikallinen matkailuyritys. Tupaa on kunnostettu ja varusteltu niin, että se kelpaa vaativillekin retkeilijöille. Koirat on myös sallittu. Meidän harmiksemme tuvan kamiina oli tällä kertaa rikki. Onneksi tuvan sauna oli kuitenkin samassa rakennuksessa ja saunottuamme jätimme saunan oven auki, jotta lämpö pääsi eteisen kautta itse tupaan. Keittelimme kaakaot ja painuimme ajoissa nukkumaan. Alkuyöstä tarkeni vielä hyvin, mutta aamupuolella yötä sai kömpiä lämpimään makuupussiin.


Aamu valkeni hienona ja selkeänä, vaikka illalla oli saatu pieni sadekuurokin. Aamupalan ja pakkailun jälkeen lähdimme kävelemään ensin kohti Kuutinkanavaa. Matkalla oli kaunista järven rantaa ja paikoin jyrkkääkin nousua ja laskua. Pahinpiin paikkoihin  oli laitettu kaiteetkin. Kuutinkanava tuli kuitenkin eteen jo nopeasti. Siellä saimme tankata pulloihin taas tuoretta juomavettä. Kaivoja Repoveden alueella onkin tiuhaan, mikä on ehdottoman hyvä asia.


Kuutinkanavalla kohtasi monta eri reittiä ja hetken siinä harkitsimme mihin suuntaan olimmekaan menossa. Valitsimme ehkä hieman vähemmän käytetyn reitin Tervajärven rantaa kohti Lojukoskea. Lojukoskella oli Varauskota, kaivo ja telttailualue tulipaikkoineen. Söimme Lojukoskella lounasta ja kanssamme samalle taukopaikalle tuli myös kaksi muuta retkeilijäpariskuntaa. Lojukoski olikin yllättäen tämänkertaisen retkemme vilkkain paikka, vaikka mistään ruuhkasta ei todellakaan voinut puhua.

Matkalle kohti Saarijärven parkkipaikkaa mahtui vielä yksi yllättävän kaunis paikka, Kirnuhuoko. Pitkän ja loivan nousun ja hieman jyrkemmän laskun jälkeen reitti laskeutui portaita alas jyrkkään rotkoon, jonka pohjalla lirisi kaunis puro. En ollut aikaisemmin kuullut paikasta, eikä se ollut osunut reitille edellisellä Repoveden retkelläni, joten se tarjosi mukavan yllätyksen vielä retken viimeisillä kilometreillä. Kirnuhuokon lähellä oli myös perinteinen laavu ja tulipaikka.


Vielä ennen Saarijärven parkkipaikalle saapumista reitti kipusi yhden kallion päälle, joska aukesi viimeinen Repoveden alueelle tyypillinen maisema järven ylle. Näistä maisemista on moni ottanut varmasti paljonkin valokuvia, mutta parhaiten ne jäävät kuitenkin pään sisäiselle filmille. Repovesi tarjoili meille oikein mukavat kaksi päivää. Emme tällä kertaa käyneet lainkaan Lapinsalmen alueella, onhan sen kuuluisa kesällä romahtanut riippusiltakin nyt poistettu. Ehkä sitten joskus kun uusi silta on paikollaan, voi sitä palata katsomaan.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Repoveden kansallispuisto

Yöpakkasten mentyä toukokuun puolivälissä halusin lähteä testaamaan talvella alennusmyynnistä ostamaani telttaa. Mietin paria eri vaihtoehtoa, mutta poutasään perässä päädyin sitten Repovedelle saakka. Aikaa oli valitettavasti taas vain yksi yö, joten siihen nähden matka uudesta kotikaupungistani Tampereelta oli ehkä vähän turhan pitkä, mutta paikka oli kyllä ehdottomasti käymisen arvoinen.


Lähdin reissuun koirani Ellin kanssa kahdestaan. Rinkassa oli painoa tavallista enemmän, koska mukana oli tosiaan teltta, lämmintä vaatetta siltä varalta että yöllä paleltaa ja kokonainen Trangiakin kun ei voinut turvautua autiotupien kaminaanlevyihin ruuanlaitossa. Jätin auton Lapinsalmen pysäköintialueelle. Ensimmäisenä ylitimme Lapinsalmen riippusillan. Koirakin selvisi sillasta hyvin. Maisemat osoittautuivat heti hienoiksi. Jatkoin matkaa kohti Kuutinkanavaa. Heti alkumatkasta huomasin, että olisi kannattanut ottaa kävelysauvat mukaan, maasto oli sen verran mäkistä. Nappasin polun vierestä vaellussauvaksi kepin, joka sai palvella minua melkein takaisin autolle asti.


Kuutinkanavalla tapasin kaksi muuta retkeläistä. Tein ruuan ja tauon jälkeen suuntasin kohti Olhavaa. Sää oli ollut koko päivän puolipilvinen ja Kuutinkanavalta lähdettyäni alkoi hieman sataa. Ehdin saada sadetakin päälle ja vetää sadesuojan rinkan päälle kun sade lakkasi. En kuitenkaan jaksanut saman tien riisua sadetakkia, mikä oli suuri virhe. En ollut muistanut että kepeä kesäsadetakkini ei ollenkaan sopinut vaellukselle, se kun ei hengitä _yhtään_! Sadetakin ulkopuolella ei satanut, mutta sisäpuolella kosteus tiivistyi niin että takki oli lopulta aivan märkä sisältä. Matkalla Olhavalle oli pari rankkaa nousuakin. Mäen päälle nouseminen on aina rankkaa, mutta maisemat palkitsivat tälläkin kertaa.


Matkalla oli myös pari polun risteystä, joista en ollut ihan varma mihin suuntaan pitikään mennä. Kaikki alueen reitit on hämäävästi merkattu saman värisillä reittimerkeillä. Minulla oli mukanani vain suuntaa-antava reittikartta, joten aina en ollut tosiaan ihan kartalla. Pääsin Olhavalle alkuillasta ja nähtyäni maisemat, päätin jäädä sinne yöksi. Olhavalla on laavu, joka luontoon.fi-sivun mukaan on usein ruuhkainen. Nyt, keskellä viikkoa ennen kesälomia paikalla ei ollut meidän lisäksi ketään muita. Olisimme voineet yöpyä siis laavussakin, mutta olihan retken tarkoitus testata teltaa, joten pystytin teltan ehkä siihen ainoaan tasaiseen ja paikkaan, jonka löysin.Tai olisi sitä tasaista ollut sorapohjaisella pysäköintipaikalla, mutta halusin telttani metsään. Illalla sääkin selkeni ja ilta-aurinko paistoi kauniisti vasten Olhavanvuoren komeaa kalliota. Järvi oli tyyni ja joutsenet, kaakkurit ja korpit huusivat kilpaa.



Yö teltassa meni hyvin. Elli-koira sai päälleen talvihaalarin. Siitä huolimatta sillä oli vähän kylmä, niinpä koiruus pääsi kainaloon makuupussin sisälle. Viime kesänä ostamani untuvapussi osoittautui loistavaksi. Ei ollut yhtään kylmä, eikä toisaalta myöskään kuuma. Aamullakin paistoi aurinko kun kömmimme teltasta. Lähdimme kävelemään samaa reittiä takaisin Kuutinkanavalle päin. Vasta toisella kerralla tajusin miten jyrkkiä jotkut pätkät oikeasti olivatkaan.


Kuutinkanavan itäpuolen tulentekopaikalla oli yksi teltallinen retkeilijöitä. Paikka oli ihan nätti ja varusteltu hyvällä laiturilla. Olisi voinut mennä uimaankin. Kuutinkanavalta suuntasin sitten hieman loivempaa ja metsäisempää reittiä takaisin kohti Lapinsalmea. Reitin varrella oli myös nätillä paikalla oleva Määkijän varauskota, jonka viereisellä tulipaikalla tein ruuan. Ilma oli tuulinen, mutta onneksi vanha polttonesteellä toimiva Trangiani toimi silti. Määkijältä kävelin läpi poltetun metsän Kettulossille. Harmikseni lossi oli juuri vastapäisellä rannalla ja se piti kiskoa vaijerilla omalle puolelle. En suosittele tekemään tätä yksin, koska lossin kiskominen kävi voimille. Sitten piti vielä jaksaa kiskoa itsensä samasta vaijerista vastarannalle asti. Elli-koira otti lossi-bisnekset rennosti ja makasi auringossa katsomassa kun emäntä huhki.



Kettulossilta oli enää lyhyt soratieosuus parkkipaikalle, jossa auto odotti. Koko Repoveden kansallispuistoa en todellakaan ehtinyt näkemään. Kävelin ehkä vaivaiset parikymmentä kilometriä, mutta maaston vaikeuden takia matka tuntui osittain pidemmältä. En ollut juurikaan ottanut selvää paikasta ennen lähtöä, enkä katsellut kuvia, joten kauniit maisemat tulivat mieluisena yllätyksenä. Lopuksi vielä väsynyt mutta onnellinen kuva takaisin autolla.