Luirojärven vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

Noin kolme vuotta sitten istuin kampaajan tuolissa ja luin ajankuluksi matkailulehteä. Lehdessä oli juttu Urho Kekkosen kansallispuistosta ja sen sydämessä olevasta Luirojärvestä, jonka rannalla oli iso autio-ja varaustupa ja sauna. Juttu oli kirjoitettu hyvin ja kauniit kuvat täydensivät sitä. Päätin, että tuonne on päästävä. Vielä pari vuotta sitten merkitsemättömille poluille erämaahan lähteminen kuullosti epäilyttävältä, mutta retkeilykokemuksen kartuttua tämä Luirojärven reissu oli tänä vuonna jo mahdollinen.

Matkaan lähdettiin kahdestaan mieheni J:n kanssa. Varusteita oli vähän uusittu ja rinkkoja pakattu ajatuksella monta päivää. Viikon reissu tulisi olemaan meille kummallekin pisin vaellusreissu tähän mennessä. Automatka Tampereelta Kuusamon kautta Lappiin kesti pari päivää, mutta lauantaina 20.7. klo 15 olimme Suomen latu Kiilopään pihassa rinkat selässä. Kansallispuiston portilla on vaaka rinkan punnitsemista varten. Juomaveden kanssa minun rinkkani painoi 16 kg, J:lla 17 kg.

Reittimme myötäili Luontoon.fi -sivustoltakin löytyvää Luirojärven vaellus -reittiä. Merkittyä polkua on vain ensimmäiset 4 km. Nämä kuljettiin karuissa tunturimaisemissa. Jännitimme ihan turhaan merkityn reitin ja merkitsemättömän polun risteystä. Sitä ei voinut mitenkään missata, sillä polku oli tässä vaiheessa vielä leveä mönkijäura. Tuntureilta laskeuduimme Suomujoen varteen ja poikkesimme Suomunlatvan laavulla tekemässä reissun ensimmäisen lämpimän ruuan. Keli oli jo tässä vaiheessa lämmin, mutta emme vielä osanneet aavistaa miten lämpimäksi se kehittyisikään. Loppumatka kulki joutuisaa vähitellen voimistuvan Suomujoen vartta kohti Suomunruoktun tupaa. Tuvan kohdalla oli reissun ensimmäinen joen ylitys kahlaamalla. Viileä vesi tuntui jaloissa hyvältä.

Ensimmäisen vaelluspäivän tunturimaisemia

Suomunlatvan laavulla

Tupa oli kauniilla paikalla joen varressa.Tuvan takana oli metsikössä hyvin telttapaikkoja. Telttoja oli paikalla kymmenkunta ja lisäksi tuvassa taisi joku yöpyä. Iltapalan ja pienen iltapesun jälkeen painuimme omaan telttaamme. Ensimmäisen päivän kilometreiksi kertyi noin 14km.

Suomunruoktun tupa

Suomujoki tuvan kohdalla

Aamulla aurinko alkoi lämmittää telttaa niin että oli pakko nousta. Lähdimme jatkamaan matkaa kohti Tuiskukurua, jonne matkaa olisi noin 13 km. Aitaojan tulipaikalta jatkoimme matkaa Vintilätunturin metsäisille rinteille. Teimme ruokaa tunturin laen tuntumassa polun vieressä. Tässä vaiheessa katselimme takana näkyvää tummaa pilveä, mutta se häipyi toiseen suuntaan. Saimme siis edelleen nauttia poutasäästä. Vintilätunturilta laskeutuminen oli hikistä puuhaa paahtavassa auringossa paarmojen pörrätessä ympärillä. Tunturikoivikon keskellä kulkeva mönkijäura oli kohtuullisen tylsää käveltävää. Ennen Tuiskukurua kiivettiin vielä toiselle nyppylälle ja laskeuduttiin alas Tuiskukuruun, jossa oli taas autio-ja varaustupa. Tuiskukuru ei ollut läheskään yhtä mukavalla paikalla kuin edellinen yöpaikka, mutta telttapaikka löytyi ja uni tuli taas hyvin.

Toisen päivän tunturikoivikkoa ja mönkijäuraa

Kilometriviittoja on vain tupien pihapiireissä

Kolmannen päivän pyrähdys Tuiskukurulta Luirojärvelle oli alle 10 km. Ampupään viertä kulkevan polun löytymisessä oli kartastakin hyötyä. Jos halusi kävellä suorinta reittiä lähinnä Ampupään jyrkkää rinnettä, piti leveältä mönkijäuralta poiketa pienemmälle polulle. Tämä pieni polku kulkikin kivoissa maisemissa. Ampupään jälkeen pysähdyttiin kunnon tauolle Ampuojan varteen. Tästä oli enää heilahdus Luusuanvaaran yli Luirolle. Luirojärvellä lämmitimme saunan ja söimme iltaruokaa. Halusimme käydä Sokostilla ja päätimme lähteä sinne samana iltana, jos vaikka olisi vähän viileämpää. Viileydestä oli kuitenkin turha haaveilla. Auriko paistoi Sokostin rinteille niin, että emme nähneet tarpeelliseksi kiivetä huipulle asti vaan jäimme vähän puurajan yläpuolelle rakkakivikon reunaan ihastelemaan ilta-auringossa kylpeviä maisemia ja syömään karkkia. Matkalla nähtiin kuitenkin kaunis Jaurutuskuru.

Ampupään viertä kulkevalla polulla

Ampuojalla

Jaurutuskuru

Luirojärvi Sokostin rinteeltä tähtynä

Seuraava päivä oli alunperin tarkoitus olla kokonaan lepo- tai päiväretkipäivä ja jatkaa matkaa Lankojärvelle vasta sitä seuraavana. Helteisen kelin vuoksi päätimme kuitenkin jakaa tuon 19 km etapin kahdelle päivälle.Yhden aamupäivän lepäilyn jälkeen lähdimme Luirolta jo vähitellen kohti Lankojärveä. Matkalla oli tarkoitus kokeilla kalaonnea ja jäädä yöksi Palovanganjoen varteen. Päivä ei lähtenyt käyntiin mitenkään hyvin, koska toinen lounaaksi tarkoitutuista pussiruuista oli pilaantunut. Pysähdyimme Luirojärven luoteisrannalla kalaan, ja saaliiksi tuli ainoastaan yksi pieni ahven ja hauen suuhun jäänyt uistin. Hieman nälkäisinä ja kuumissamme onnistuimme harhailemaan etsiessämme Harrilampi -nimistä järveä, jolla J halusi kalastaa. Lopulta järvi löytyi ihan polun vierestä. Teimme paarmojen pörrätessä päivällistä järven rannassa. Kalaa ei tullut. Vähän Harrilammelta lähdön jälkeen kohtasimme todella pelottavan "mutahaasteen". Alla oli mustaa pohjatonta mutaa ja sen päällä ainoastaan ohuita kiikkeriä riukuja, joilla piti tasapainotella. Olin varma että kaadun päälleni mutaan ja hukun sinne. Selvisimme kuitenkin sydämentykytyksillä ja vähän mutaisella oikealla kengällä. Huh! Illan viimeiset kilometrit Palovanganjoen varressa olevalle vanhalle tulipaikalle olivat uskomattoman pitkiä. Joen varressa kulkeva polku oli paikoitellen hyvin kauniskin, olimme vain liian kiukkuisia, nälkäisiä ja väsyneitä nauttiaksemme siitä. Tulipaikalla oli kaksi muutakin telttaa, mutta niiden asukit olivat jo nukkumassa kun tulimme paikalle.

Luirojärven pohjoisosaa

Ruuanlaittoa Harrilammella

Aamulla vasta havahduimme yöpaikkamme kauneuteen. Joki virtasi vieressä ja oli todella rauhallista. Toiset yöpyjätkin olivat aamulla pakanneet leirinsä ja jatkaneet matkaa jo ennen kuin me heräsimme. Puussa oli vanha kyltti, joka kertoi paikan nimeksi Paasjoki. Lähdimme matkaan edellisillan kiukkurämpimisestä oppineena rauhallisella tahdilla. Pysähdyimme monta kertaa juomaan ja istumaan mättäillä. Joen varressa oli vähän väliä vanhoja omatekoisia kivirinkejä ja tukkeja nuotiopaikaksi aseteltuina. Olisimme edellisenä iltana voineet pysähtyä jo ennen Paasjokea jollekkin sellaisellekin, näin jälkikäteen on helppo viisastella.

Teltta ja tavarat levällään

Vanha Paasjoki -kyltti

Padagovan tulipaikka oli myös hienolla paikalla. Koski kohisee siinä kohtaa melko vuolaana. Teimme Padagovalla lounasta ja jatkoimme vielä pienen pätkän Palovanganjoen vartta kohti paikkaa, jossa Palovanganjoki laskee Suomujokeen. Kartassamme on siinä kohtaa vielä silta, mutta olin lukenut, että se on purettu juuri keväällä 2019 ja että matalammasta kohtaa pääsisi joen yli kahlaamallakin. Jotkut uskalikot olivat kuitenkin rakentaneet itse omatekoisen sillan, ilmeisesti vanhan sillan jämälankuista. Tämä siltaviritys näytti suorastaan hengenvaaralliselta, koska siinä kohtaa molemmilla rannoilla on jyrkät kalliot, joiden välistä joki syöksyy syvänä ja kohisevana kohti Suomujokea. Jos haluaa leikkiä hengellään, voi tätäkin koettaa. Me kuitenkin kahlasimme vaivatta joen yli hieman vanhan sillan kohdasta jokea alaspäin aivan jokisuun kohdalta. Vettä oli pohkeisiin asti ja virtakin ihan kohtuullinen kahlaamiseen.

Palovanganjoki yöpaikkamme kohdalla

Palovanganjoki ja hengenvaarallinen siltaviritys

Suomujokivarsi oli kaunista ja matka kohti Lankojärveä taittui joutuisaan. Kartassa näkyy kaksi kahluupaikkaa Suomujoen yli ennen Lankojärveä. Minun kartassani toisella niistä on tulipaikka, toisella ei. Etsimme turhaan tätä tulipaikkaa toisen kahluupaikan maamerkiksi, mutta totesimme sitten, että tämä tulipaikka oli merkattu karttaan väärän kahluupaikan kohdalle. Ensimmäinen kahluupaikka löytyi helposti, toisesta emme olleet ihan varmoja, joten päätimme mennä yli ensimmäisestä vastaan tulleesta, jonka kohdalla oli vastarannalla Rautuoja -niminen tulipaikka. Virtausta oli jonkin verran, ja vähän joutui mutkittelemaan, että löysi matalimman kohdan, mutta ylitys oli kuitenkin yksinkertainen. Rautuojalta oli Lankojärven tuvalle enää pieni matka. Lankojärvelläkin oli kohtuullisen hiljaista. Vain yksi seurue oli paikalla kun tulimme. Illalla saapui vielä muutama retkeilijä lisää. Oli oikeastaan mukava nähdä muitakin ihmisiä, emmehän olleet nähneet reitillä niitä Paasjoen telttailijoita lukuunottamatta ketään pariin päivään! Telttapaikka löytyi helposti ja tuvan alue oli muutenkin hieno.

Tästä tultiin yli

Suomujokea lähellä ylityspaikkaa

Lankojärven tupa

Toiseksi viimeinen vaelluspäivä käynnistyi yhtä paahtavassa helteessä kuin edellisetkin määränpäänä Luulammen päivätupa. Lankojärveltä Rautulammelle meni suora reitti, vaikka usko meinasi siinäkin etapilla loppua kun nälkä alkoi hiipiä kehoon. Rautulampi oli myös todella hieno paikka. Tiesimmekin, että siellä ollut päivätupa oli kevättalvella palanut. Tuvan jäänteet olivat surullinen näky. Rautulammelle vie myös merkitty retkeilyreitti, joten väkeä oli heti enemmän kuin Lankojärvellä. Näimme myös paljon fatbike-pyöräilijöitä. Rautulammen ja Luulammen väli oli jo viitoitettua. Kartassa näkyy, että polku seurailee puron uomaa. Puro oli kuitenkin paikoitellen kuivunut lähes kokonaan. Onneksi olimme ottaneet vettä mukaamme Rautulammelta. Istuimme taas välillä levähtämään varjoon helpottaaksemme helteistä vaelluspäivää. Viimeisen yön majapaikka eli Luulammen päivätuvan ympäristö tarjosi heti kättelyssä melkoisen shokin. Paikka kuhisi lapsiperheitä! Paikalla oli varmaan 70-100 henkilöä ja monet heistä lapsia. Selvisi, että paikalla oli juuri sinä iltana Suomen ladun perheleirin telttaretki. Muuten leiriä pidettiin siis Kiilopäällä. Onneksi tuvan ympäristö oli laaja ja saimme telttamme vähän etäämmälle lapsista. Juttelimme illalla tulipaikalla parin muun satunnaisen kulkijan kanssa ja illasta tulikin lopulta ihan mukava. Lapsista huolimatta.

Päivätuvasta oli jäljellä enää hiiltynyt kasa

Rautulampi

Kuivunutta jokiuomaa

Viimeisen päivän kävely oli enää noin 4 km Luulammelta Kiilopäälle. Maisemat olivat hienot ja ihana tuuli vilvoitti ja hätisti kaikki ötökätkin pois. Tällaista tuulta olisi Suomujokivarressa kaivannut! Punnitsimme taas rinkkamme Kiilopäällä ja minun rinkkani painoi 12 kg, J:n 14kg. Pari kiloa ruokaa ja juomavettä olisi siis rinkan painosta tippunut. Nälkäisinä ajoimme Saariselälle burgereille ja kauppaan. Viikon purovettä juoneena vesijohtovesi maistui oudon teolliselle. Viimeistä yötä vietimme etelään vievän tien varressa eräässä lomakylässä. Reissu oli oikein onnistunut. UKk-puisto on kuitenkin niin iso, että on pakko palata vielä uudestaan. Ehkä ensi kerralla sitten on viileämpää.

Luulampi Kiilopäältä nähtynä

Viimeisen päivän tunturimaisemia

Etelä-Konneveden kansallispuisto

Kevättä tuli odoteltua taas tammikuun alusta asti. Kevään ensimmäinen vaellus sijoittui pääsiäiseen ja paikaksi valikoitui optimistisesti Etelä-Konneveden kansallispuisto. Optimismia tarvittiin siis siinä, ehtiikö kevät tarpeeksi pitkälle, jotta polkuja voi kulkea. Kävi ilmi, että optimismi oli tällä reissulla ehdottoman tarpeellista.

Pitkäperjantai oli pilvipoutainen kun minä, J ja kaksi koiraamme Elli ja Luru aloitimme retkemme Kalajan P-alueelta Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Tarkoitus oli kävellä Kolmen vuoren vaellus -niminen 16 km rengasreitti. Yöpyminen olisi reitin varrella Majaniemen tuvalla, joka olimme varanneet. Parkkipaikalta alkavan reitin aluksi tuli vastaan Vuori-Kalajan laavu. Laavu on kauniilla paikalla lammen rannalla. Vastarannalla kohoaa hieno Kalajanvuori.

 
Emme jääneet vielä tässä vaiheessa tauolle, vaan lähdimme reitille. Laavun lähellä oli jonkin verran jäätä ja lunta poluilla, mutta emme vielä tässä vaiheessa olleet huolissamme. Kuitenkin aika pian Vuori-Kalajalta lähdettyämme polku kulki varjoisaa rinteen reunaa ja lunta olikin yllättäen reilusti yli polvien. Polulla näkyi kulkeneen joku muukin rohkelikko ennen meitä, mutta rinkkojen ja koirien kanssa tuo muutaman sadan metrin rämpiminen tuntui kestävän ikuisuuden. Polku päätyi tielle, jota pitkin oli hetken aikaa ihanan helppo kävellä. Pian sula tie vaihtui kuitenkin auraamattomaksi metsätieksi, jossa oli jälleen reiteen asti auringon pehmentämää lunta. Tässä vaiheessa pysähdyimme ja mietimme seuraavaa vaihtoehtoa. Lumessa rämpiminen ei tuntunut kerta kaikkiaan järkevältä, vaikka joku oli tästäkin mennyt ennen meitä. Päädyimme hylkäämään merkityn Kolmen vuoren vaellus-reitin ja jatkoimme matkaa kuraista, mutta helppokulkuisempaa hiekkatietä pitkin.

Hiekkatiekin loppui aikanaan ja taas olimme lumisemman metsätien edessä. Päädyimme kävelemään tien sijasta umpimetsässä tien vieressä. Vaikka tämäkään ei ollut kovin mukava vaihtoehto, oli se sentään hieman helpompaa kuin lumihangessa kahlaaminen. Tupsahdimme vihdoin takaisin merkitylle polulle noin kilometri ennen Enonrantaa. Polku oli järven rantaa lähestyttäessä vähemmän luminen, joten tässä vaiheessa pääsimme jopa nauttimaan kulkemisesta. Enonranta olikin hieno paikka laavuineen ja laitureineen.

Keittelimme Enonrannassa kanasoppaamme kun paikalle tulivat kaksi naista. Pian selvisikin, että juuri he olivat menneet meidän edellämme niissä lumikohdissa, joista toisella olimme jo luovuttaneet. Luminen tie oli ollut kuulemma todella rankka, ja olimme ihan tyytyväisiä, että olimme oikaisseet hiekkatietä lähemmäs Konneveden rantaa. Enonrannan laiturilta tähyilimme jo Majaniemen mökkiä, jonne oli vielä noin kilometrin matka. Mökin sauna näkyi rannassa jo kauas.

Majaniemeen ei mennyt merkityltä reitiltä minkäänlaista polkua, joten päädyimme seuraamaan viimeiset pari sataa metriä vain suuntavaistoamme ja rantaviivaa. Mökki löytyi kuitenkin helposti. Majaniemessä oli vaatimaton tupa, tulipaikka, katos, laituri, puuvaja ja saunarakennus. Sauna oli vanha savusauna, jonne oli tuotu myös perinteinen kiuas. Sisältä musta sauna oli varsin tunnelmallinen.

Vietimme iltaa tuvan kamiinaa lämmitellen ja saunoen. Myös Elli-koira pääsi kanssamme saunaan, koska onnistui molskahtamaan laiturilta puolijäiseen järveen. Uni tuli hyvin tuvan lämmössä, vaikka ulkona oli vielä pakkasta. Aamuisella hussireissulla kuulin järveltä erikoista ulinaa, jonka olin tunnistavinani jään lauluksi. Jos et tiedä miltä se kuulostaa, kannattaa googlata. Ääni on todella hämmentävä! Aamupäivällä lähdimme takaisin kohti Kalajaa samaa reittiä pitkin, kuin edellisenä päivänä.

Päätimme kokeilla metsässä rämpimisen sijaan yhtä polunpätkää Loukkuvuoren eteläpuolella ja se osoittautuikin osittain täysin sulaksi. Taas pääsi nauttimaan matkasta, vaikka väliltä löytyi kaikkea mahdollista kuivasta kankaasta lumeen, jäähän ja valtaviin vesilätäköihin. Välillä kiersimme taas hiekkatien kautta, mutta mitä lähemmäksi Kalajaa pääsimme, sitä tallatumpia polut olivat.

Päätimme olla kiipeämättä Kalajanvuorelle, ja suuntasimme suojaan Vuori-Kalajan laavulle. Viimeisen ruokatauon jälkeen kävelimme suoraan takaisin autolle.En voi parjata reissua epäonnistuneeksi, mutta hieman jäi silti hampaankoloon. Kolmen vuoren vaellus jäi vielä to do -listalle, vaikka uusi kansallispuisto tuli taas katsastettua.

Joulunalusretki Arpaisilla

Olin painanut töitä koko joulukuun melkoisella tahdilla ja vielä olisi edessä joulu ja välipäivätkin töitä. Viikonloppu ennen joulua oli suorastaan pakko käyttää rauhoittumiseen. Siihen valitsin paikaksi Arpaisen autiotuvan. Arpaisilla piti oikeastaan käydä jo kesällä, mutta koska kesä käy aina liian lyhyeksi, lykkääntyi reissu joulukuulle asti. Arpainen on Soinin kunnan alueella oleva retkeilyyn soveltuva ulkoilualue, jota hoitaa Soinin kunta ja Ähtärin kaupunki. Arpaisten läpi kulkee Ähtäristä Soiniin kulkeva vaellusreitti. Aluella on mahdollisuus ihastella kauniita harjumaisemia.

Yleensä lähden retkille suurella innolla ja odotuksella. Nyt kuitenkin kotisohva tuntui melkein houkuttelevammalta, ja tiedostin kyllä miksi. Minua jännitti. Oli nimittäin kyseessä ensimmäinen yön yli kestävä retkeni talviaikaan ja vieläpä ihan yksin. Koiristamme ei ole talviretkillä iloa niiden huonon kylmänkestävyyden takia, joten ne saivat jäädä kotiin. Yksinäisyys ei sellaisenaan ole minulle mitenkään pelottava asia, mutta se yhdistettynä vuoden lyhimmän päivän pimeyteen ja pakkasasteisiin toivat tälle reissulle erilaisen vivahteen. On jo ihan helppoa lähteä telttailemaan lempeään kesäyöhön. Toinen asia on lähteä yksin lumiseen ja pimeään metsään.

Kävelymatkaa parkkipaikalta Arpaiskämpälle oli vain 3,5 km, joten kotoa ei tarvinnut startata kovin aikaisin. Matkalla maisema oli jotenkin satumainen huurteisine puineen. Hiljalleen satava pakkaslumi teki kuitenkin teistä petollisen liukkaat, joten hissukseen sai ajella. Viimeiset kilometrit pikkutiellä olisivat voineet olla menemätön paikka jos lunta olisi ollut enemmän. Tietä ei nimittäin oltu lainkaan aurattu. Olin parkkipaikalla juuri sopivasti ennen hämärän laskeutumista.

Polulla ei näkynyt muita ihmisen jälkiä lainkaan. Eläinten jälkiä kuitenkin näkyi paljonkin. Bongasin ainakin ketun, jäniksen ja hirven jäljet. Reitti oli hyvin merkattu ja polkukin oli niin leveä ettei siltä voinut eksyä. Pimeä laskeutui kävellessä ja vaikka pientä jännitystä oli ilmassa, karkotin sen lauleskelemalla joululauluja. Polulla oli pakkaslumen alla jäätä, joten askeliaan sai hiukan varoa.

Itse tupa eli Arpaiskämppä oli vaatimaton, mutta toisin kuin esim luontoon.fi:n kuvissa, se näytti ulkoapäin ihan siistiltä. Tupa onkin maalattu parin vuoden sisällä. Olin nähnyt jossakin kuvan myös kämpän takasta, joten saatoin odottaa sen olevan ei-varaavaa mallia. Iso avotakka mökin nurkassa ei lämmittänyt ellei istunut takan edessä. Tähän olin onneksi varustautunut ja rinkka olikin täynnä lämmintä vaatetta ja valtava talvimakuupussi. Pihapiirissä olevassa puuvajassa oli hyvin polttopuita, mutta niitä piti sahata ja pilkkoa ensin. Ainakin pysyin lämpimänä. Pihapiirin saunaa kävin iltapimeällä vain pikaisesti katsomassa ja päätin saunoa vasta aamulla.

Kerrospukeutuminen ja lämmin makuupussi osuivat nappiin, eikä minulla ollut yöllä yhtään kylmä, vaikka lämpötila mökissä tuskin nousi kovinkaan paljoa ulkolämpötilaan verrattuna, joksi puhelin ilmoitti -12. Reistaileva selkäni vaan alkoi aamuyöstä olla niin kipeä, että nukkuminen meni pyörimiseksi vaikka muuten olisikin unta riittänyt. Aamupalan jälkeen otin pienet hiet pintaan polttopuita tekemällä ennen kuin lähdin aamun vielä hämärtäessä saunanlämmityspuuhiin. Saunaa saikin lämmitellä kolmisen tuntia ennen kuin sain aikaiseksi edes sellaiset löylyt että sisällä tarkeni peseytymään. Moni vieraskirjaan kirjoittanut oli kehunut saunan löylyjä ja varmasti olisin minäkin saanut paremmat löylyt jos olisin malttanut odottaa. Saunan vieressä virtasi pieni joki, mutta uimaan en sentään mennyt.

Saunomisen jälkeen alkoikin olla aika palata kotiin joulukinkkua paistamaan. Seurasin omia jälkiäni takaisin parkkipaikalle. Onneksi illalla ei ollut satanut kovin paljoa lunta ja pääsin turvallisesti pois pikkuteiltä. Ensimmäinen talviretkeni sujui siis varsin leppoisasti. Arpaisille voin palata vaikka miehen kanssa kesällä. Hän kun arvostaa aina saunaa leiripaikan vieressä.

Syysretki Repovedelle

Kävin Repovedellä ensimmäisen kerran keväällä 2016. Silloin mukana oli vain Elli-koira ja majoitteena teltta. Tällä kertaa mukaan pääsivät myös mieheni J ja Luru-koira, joten olin varannut meille Kuutinkämppä -vuokratuvan. Pientä jännitystä reissuun antoi se, että en ollut paljastanut J:lle matkan määränpäätä ja se selvisikin hänelle vasta noin 50 km ennen saapumistamme Repovedelle.
 
Ajoimme Saarijärven pysäköintipaikalle, jossa oli meidän automme lisäksi vain kaksi muuta autoa. Olimme liikkeellä arkena alkuviikosta, joten suurimmat väkimäärät loistivat poissaolollaan. Meillä alkoi olla jo lounasaika, joten pysähdyimme syömään ensimmäiselle tulipaikalle Sukeltajanniemeen. Kävelimme Valkjärven rantaa myötäilevää polkua Valkjärven varausleirialueen ohi kohti Mustalamminvuorta. Valkjärven rannalla näimme myös Kaakkurin, joita Repoveden alueella on paljon.

Mustalamminvuorella kiipesimme näkötorniin. Sitä ennen piti tietysti kiivetä myös Mustalamminvuorelle, joka tarjosi jo sopivasti hengästymistä. Näkötornilta oli hienot näkymät Repoveden ylle. Näimme pari melojaakin järvellä. Pian vuorelta laskeutumisen jälkeen olimmekin jo Kuutinkämpällä. Keitimme tuvalla kahvit ja teimme suunnitelmaa mihin suunnata seuraavaksi.

Tuvalla ei ole omaa kaivoa, joten otimme vesipullot mukaan ja lähdimme käymään Olhavalla. Siellä ihastelimme ensin hienoja Olhavan kallioita alhaalta päin ja kiipesimme vielä kallioiden päälle näköalapaikalle. Olhava onkin Repoveden suosituimpia nähtävyyksiä. Tällä kertaa paikalla oli meidän lisäksemme vain pari muuta retkeilijää. Parkkipaikalla oli myös kaivo, josta saimme vettä pulloihimme.

Olhavalta palailimme takaisin kämpälle, sillä alkoi olla taas nälkä. Kuutinkämppä on saunallinen vuokratupa, jolla on menneisyys autiotupana. Tupaa vuokraa paikallinen matkailuyritys. Tupaa on kunnostettu ja varusteltu niin, että se kelpaa vaativillekin retkeilijöille. Koirat on myös sallittu. Meidän harmiksemme tuvan kamiina oli tällä kertaa rikki. Onneksi tuvan sauna oli kuitenkin samassa rakennuksessa ja saunottuamme jätimme saunan oven auki, jotta lämpö pääsi eteisen kautta itse tupaan. Keittelimme kaakaot ja painuimme ajoissa nukkumaan. Alkuyöstä tarkeni vielä hyvin, mutta aamupuolella yötä sai kömpiä lämpimään makuupussiin.

Aamu valkeni hienona ja selkeänä, vaikka illalla oli saatu pieni sadekuurokin. Aamupalan ja pakkailun jälkeen lähdimme kävelemään ensin kohti Kuutinkanavaa. Matkalla oli kaunista järven rantaa ja paikoin jyrkkääkin nousua ja laskua. Pahinpiin paikkoihin  oli laitettu kaiteetkin. Kuutinkanava tuli kuitenkin eteen jo nopeasti. Siellä saimme tankata pulloihin taas tuoretta juomavettä. Kaivoja Repoveden alueella onkin tiuhaan, mikä on ehdottoman hyvä asia.

Kuutinkanavalla kohtasi monta eri reittiä ja hetken siinä harkitsimme mihin suuntaan olimmekaan menossa. Valitsimme ehkä hieman vähemmän käytetyn reitin Tervajärven rantaa kohti Lojukoskea. Lojukoskella oli Varauskota, kaivo ja telttailualue tulipaikkoineen. Söimme Lojukoskella lounasta ja kanssamme samalle taukopaikalle tuli myös kaksi muuta retkeilijäpariskuntaa. Lojukoski olikin yllättäen tämänkertaisen retkemme vilkkain paikka, vaikka mistään ruuhkasta ei todellakaan voinut puhua.

Matkalle kohti Saarijärven parkkipaikkaa mahtui vielä yksi yllättävän kaunis paikka, Kirnuhuoko. Pitkän ja loivan nousun ja hieman jyrkemmän laskun jälkeen reitti laskeutui portaita alas jyrkkään rotkoon, jonka pohjalla lirisi kaunis puro. En ollut aikaisemmin kuullut paikasta, eikä se ollut osunut reitille edellisellä Repoveden retkelläni, joten se tarjosi mukavan yllätyksen vielä retken viimeisillä kilometreillä. Kirnuhuokon lähellä oli myös perinteinen laavu ja tulipaikka.

Vielä ennen Saarijärven parkkipaikalle saapumista reitti kipusi yhden kallion päälle, joska aukesi viimeinen Repoveden alueelle tyypillinen maisema järven ylle. Näistä maisemista on moni ottanut varmasti paljonkin valokuvia, mutta parhaiten ne jäävät kuitenkin pään sisäiselle filmille. Repovesi tarjoili meille oikein mukavat kaksi päivää. Emme tällä kertaa käyneet lainkaan Lapinsalmen alueella, onhan sen kuuluisa kesällä romahtanut riippusiltakin nyt poistettu. Ehkä sitten joskus kun uusi silta on paikollaan, voi sitä palata katsomaan.