Repoveden kansallispuisto

Yöpakkasten mentyä toukokuun puolivälissä halusin lähteä testaamaan talvella alennusmyynnistä ostamaani telttaa. Mietin paria eri vaihtoehtoa, mutta poutasään perässä päädyin sitten Repovedelle saakka. Aikaa oli valitettavasti taas vain yksi yö, joten siihen nähden matka uudesta kotikaupungistani Tampereelta oli ehkä vähän turhan pitkä, mutta paikka oli kyllä ehdottomasti käymisen arvoinen.

Lähdin reissuun koirani Ellin kanssa kahdestaan. Rinkassa oli painoa tavallista enemmän, koska mukana oli tosiaan teltta, lämmintä vaatetta siltä varalta että yöllä paleltaa ja kokonainen Trangiakin kun ei voinut turvautua autiotupien kaminaanlevyihin ruuanlaitossa. Jätin auton Lapinsalmen pysäköintialueelle. Ensimmäisenä ylitimme Lapinsalmen riippusillan. Koirakin selvisi sillasta hyvin. Maisemat osoittautuivat heti hienoiksi. Jatkoin matkaa kohti Kuutinkanavaa. Heti alkumatkasta huomasin, että olisi kannattanut ottaa kävelysauvat mukaan, maasto oli sen verran mäkistä. Nappasin polun vierestä vaellussauvaksi kepin, joka sai palvella minua melkein takaisin autolle asti.

Kuutinkanavalla tapasin kaksi muuta retkeläistä. Tein ruuan ja tauon jälkeen suuntasin kohti Olhavaa. Sää oli ollut koko päivän puolipilvinen ja Kuutinkanavalta lähdettyäni alkoi hieman sataa. Ehdin saada sadetakin päälle ja vetää sadesuojan rinkan päälle kun sade lakkasi. En kuitenkaan jaksanut saman tien riisua sadetakkia, mikä oli suuri virhe. En ollut muistanut että kepeä kesäsadetakkini ei ollenkaan sopinut vaellukselle, se kun ei hengitä _yhtään_! Sadetakin ulkopuolella ei satanut, mutta sisäpuolella kosteus tiivistyi niin että takki oli lopulta aivan märkä sisältä. Matkalla Olhavalle oli pari rankkaa nousuakin. Mäen päälle nouseminen on aina rankkaa, mutta maisemat palkitsivat tälläkin kertaa.

Matkalla oli myös pari polun risteystä, joista en ollut ihan varma mihin suuntaan pitikään mennä. Kaikki alueen reitit on hämäävästi merkattu saman värisillä reittimerkeillä. Minulla oli mukanani vain suuntaa-antava reittikartta, joten aina en ollut tosiaan ihan kartalla. Pääsin Olhavalle alkuillasta ja nähtyäni maisemat, päätin jäädä sinne yöksi. Olhavalla on laavu, joka luontoon.fi-sivun mukaan on usein ruuhkainen. Nyt, keskellä viikkoa ennen kesälomia paikalla ei ollut meidän lisäksi ketään muita. Olisimme voineet yöpyä siis laavussakin, mutta olihan retken tarkoitus testata teltaa, joten pystytin teltan ehkä siihen ainoaan tasaiseen ja paikkaan, jonka löysin.Tai olisi sitä tasaista ollut sorapohjaisella pysäköintipaikalla, mutta halusin telttani metsään. Illalla sääkin selkeni ja ilta-aurinko paistoi kauniisti vasten Olhavanvuoren komeaa kalliota. Järvi oli tyyni ja joutsenet, kaakkurit ja korpit huusivat kilpaa.

Yö teltassa meni hyvin. Elli-koira sai päälleen talvihaalarin. Siitä huolimatta sillä oli vähän kylmä, niinpä koiruus pääsi kainaloon makuupussin sisälle. Viime kesänä ostamani untuvapussi osoittautui loistavaksi. Ei ollut yhtään kylmä, eikä toisaalta myöskään kuuma. Aamullakin paistoi aurinko kun kömmimme teltasta. Lähdimme kävelemään samaa reittiä takaisin Kuutinkanavalle päin. Vasta toisella kerralla tajusin miten jyrkkiä jotkut pätkät oikeasti olivatkaan.

Kuutinkanavan itäpuolen tulentekopaikalla oli yksi teltallinen retkeilijöitä. Paikka oli ihan nätti ja varusteltu hyvällä laiturilla. Olisi voinut mennä uimaankin. Kuutinkanavalta suuntasin sitten hieman loivempaa ja metsäisempää reittiä takaisin kohti Lapinsalmea. Reitin varrella oli myös nätillä paikalla oleva Määkijän varauskota, jonka viereisellä tulipaikalla tein ruuan. Ilma oli tuulinen, mutta onneksi vanha polttonesteellä toimiva Trangiani toimi silti. Määkijältä kävelin läpi poltetun metsän Kettulossille. Harmikseni lossi oli juuri vastapäisellä rannalla ja se piti kiskoa vaijerilla omalle puolelle. En suosittele tekemään tätä yksin, koska lossin kiskominen kävi voimille. Sitten piti vielä jaksaa kiskoa itsensä samasta vaijerista vastarannalle asti. Elli-koira otti lossi-bisnekset rennosti ja makasi auringossa katsomassa kun emäntä huhki.

Kettulossilta oli enää lyhyt soratieosuus parkkipaikalle, jossa auto odotti. Koko Repoveden kansallispuistoa en todellakaan ehtinyt näkemään. Kävelin ehkä vaivaiset parikymmentä kilometriä, mutta maaston vaikeuden takia matka tuntui osittain pidemmältä. En ollut juurikaan ottanut selvää paikasta ennen lähtöä, enkä katsellut kuvia, joten kauniit maisemat tulivat mieluisena yllätyksenä. Lopuksi vielä väsynyt mutta onnellinen kuva takaisin autolla.

Liesjärven kansallispuisto

Kesän 2016 vaellusreissut alkoivat kenkäostoksilla. Ostin uudet, hyvinkin jäykät vaelluskengät vanhojen 15v palvelleiden Salomonien tilalle. Näitä kenkiä pehmittämään lähdin huhtikuussa Liesjärven kansallispuistoon. Huhtikuussa yöt ovat vielä kylmiä, joten päätin valita paikan, jossa olisi tupa. Olin päättänyt ottaa mukaan molemmat koirani, joten varaustupa, jossa saisimme varmasti olla rauhassa oli meille paras vaihtoehto. Tällainen löytyi Liesjärven kansallispuistosta. Reitit Liesjärvellä vaikuttivat sopivan lyhyiltä, uusilla kengillä kun ei voi saman tien pitkää patikkaa tehdä.

Kävin hakemassa tuvan avaimet Hämeen luontokeskukselta, joka sijaitsee Liesjärven ja Torronsuon kansallispuistojen välillä. Ennen tuvalle menoa kävimme kävelemässä kauniin Kyynäränharjun. Kapea harju kulkee kahden järven, Liesjärven ja Kyynärän välissä.

Makkaraa paistoimme Siltalahden tulentekopaikalla. Paikka oli kaunis ja onnistuinpa näkemään järvellä myös kuikan, Se tosin ehti uimaan melko kauas ennen kuin tajusin, että minulla oli kamera mukana. Paikalla oli myös pari porukkaa päiväretkeilijöitä.

Lounaan jälkeen suuntasimme Peukaloisen tuvalle. Tupa oli vaatimaton, autiotupamainen varaustupa. Tuvalla oli kyllä myös astiat, peitot ja tyynyt, mitä autiotuvilta ei yleensä löydy. Tuvalla ei ollut omaa kaivoa, joten juomavesi piti tuoda mukana. Olin pakatessa ottanut mukaan vain kuivia ja "lisää vain vesi" tyyppisiä ruokia, joten minimoin tiskit ja ruuanlaittoon kuluvan veden. Tupa sijaitsee kuitenkin Peukalolammin rannalla, josta olisi tarvittaessa voinut ottaa esim tiskivedet, vaikkakin ranta oli muhjuinen.

Pienten päiväunien jälkeen käytiin vielä kahvinkeitossa ja maisemia ihailemassa Kaksvetisen kodalla, jolle oli Peukaloiselta parin kilometrin matka. Ilma oli kaunis, joten istuin nuotiolla kodan pihapiirissä. Paikalle tuli myös päiväretkellä ollut lapsiperhe.

Alkuillasta menin takaisin tuvalle. Jalat olivat uusista kengistä sen verran ihmeissään, että päätin levätä loppuillan. Tupien vieraskirjat ovat aina viihdyttävää luettavaa. Miten niin monenlaiset ihmiset monenlaisine suunnitelmine, reitteineen ja ajatuksineen ovat tuvissa yöpyneet. Täälläkin tuvalla sain lukea retkeilijöistä, jotka olivat nauttineet luonnosta monta päivää ja viihtyneet hyvin, joku toinen valitti patjan ohuudesta ja kaivon puuttumisesta. Yöllä havahduin pariin otteeseen lammelta kuuluvaan joutsenen huutoon, aamulla heräsin erikoiseen linnun ääneen. En ole ihan varma mikä lintu se oli, mutta sen mitä ehdin vilaukselta lintua nähdä, luulen sen olleen laulurastas.

Edellisen päivän aurinko oli yön aikana painunut pilvien taakse piiloon ja lähdimme aamupäivällä tuvalta pienessä vesisateessa. Liesjärvellä olisi ollut vielä paljon nähtävää, mm Korteniemen perinnetila, mutta se ei ollut huhtikuussa vielä auki. Niinpä vain palautin avaimet luontokeskukselle ja suunnitelmissani oli käydä kotimatkalla vielä pieni kierros Torronsuolla. Sinne päästyäni keli oli kuitenkin sen verran kaamea, että päätin vain pikaisesti kiivetä pysäköintialueen lähellä ovelaan näkötorniin. Sieltä ei kyllä nähnyt oikein mitään. Totesin, että pitää palata aurinkoisella säällä. Pieniin päiväretkiin Liesjärvi oli kyllä oikein mainio paikka, polut helppokulkuisia ja korkeuserotkin pieniä.

Martimoaavan soidensuojelualue

Syksyllä 2015 sain jälleen esimieheltä luvan järjestää nuorten vaellusretken. Paikaksi valitsin Martimoaavan soidensuojelualueen Simon kunnan alueella. Matkaa Oulusta kertyi vain satakunta kilometriä. Mukana oli lisäkseni neljä nuorta ja koiramme Elli.

10.10.2015 keli oli kauniin syksyinen ja kirpeä. Auto jätettiin Hangassalmenahon pysäköintipaikalle. Martimoaavalla on monta laavua, lintutorneja, luontopolkuja kuin myös pidempi vaelluspolku, jota mekin lähdimme seuraamaan. Tarkoitus oli kävellä Koivuselän autiotuvalle, jossa olin käynyt päiväretkellä noin kuukautta aikaisemmin. Reitti alkoi pienellä metsäosuudella, mutta hyvin pian päästiin jo aavoille soille, joiden halki on rakennettu hyvät pitkospuut. Välillä reitti nousee pieniin metsäsaarekkeisiin, mutta Etelä-Lapin kauniit suomaisemat ovat kyllä Martimoaavan parasta antia. Liikkeellä oli kohtalaisesti porukkaa, olihan tuolloin vielä karpaloidenpoiminta-aika.

Matkalla pysähdyimme katselemaan maisemia lintutornista. Mukana ollut Elli-bretoni ei turvallisuussyistä päässyt torniin. Lintuja emme kyllä nähneet. Pian lintutornin jälkeen pysähdyimme uudestaan makkara- ja kaakaotauolle Martimojärven laavulle, jossa tapasimme päiväretkeläisiä. Ennen Koivuselän kämppää reitti kulki vanhassa pimeässä metsässä. Polku oli hieman liukas, mutta muuten helppokulkuinen. Matkalla nähtiin myös komeaa rakkakivikkoa, jonka päälle oli kuitenkin rakennettu pitkokset kulkua helpottamaan. 

Saavuttuamme Koivuselälle, totesimme tuvan olevan jo täynnä. Pihapiirissä oli isä neljän pojan kanssa ruuanlaittopuuhissa ja kertoivat jäävänsä yöksi. Koivuselällä on sänkypaikkoja kuudelle, mutta totesimme, että hätätapauksessa mahtuisimme kyllä lattiapaikoille. Lähistöllä, eli noin kolmen kilometrin päässä olisi toinen autiotupa, Saunasaari. Nuoria ei vielä väsyttänyt, sillä olimme kävelleet vasta n 6 km. Päätimme siis kävellä Saunasaareen asti. Matkalla kävelimme melkein 2 km pituiset pitkospuut Lumiaavan halki. Metsäosuudella näimme myös tämän erikoisen puun.

Saunasaaren tuvalla ei ollut meidän onneksemme ketään, joten päätimme jäädä tuvalle yöksi. Tupa oli viihtyisä ja siellä oli 4 petipaikkaa. Pihapiirissä oli myös vanha huonokuntoinen sauna ja huussi. Teimme ruokaa ja vietimme iltaa kynttilänvalossa. Illan mittaan pakkanen alkoi kiristyä ja tuvan ikkunan lämpömittari näytti yhdentoista aikaan jo -8 astetta. Tupa pysyi kamiinan avulla hyvin lämpimänä.

Aamullakin oli vielä muutama aste pakkasta kun lähdimme kävelemään takaisin autolle samaa reittiä mitä tulimmekin. Maa oli kuurassa ja aurinko paistoi, mitä mahtavin ulkoilusää siis. Teimme vielä lounaat samalla laavulla millä olimme pysähtyneet edellisenäkin päivänä ja pian olimme jo taas autolla. Matkaa koko reissulle kertyi n 18km. Matrtimoaapa jäi mieleen mukavana yhden yön reissukohteena. Suomaisemissakaan ei ollut haukkumista.

Järvien Polku 20km

Koko kesä 2015 oli enemmän tai vähemmän kylmä ja sateinen. Kesän viimeinen viikonloppu elokuun loppupuolella oli kuitenkin lämmin ja tarjosi hyvän mahdollisuuden vaellusreissulle. Päätin lähteä Hossan retkeilyalueelle Suomussalmelle ja valitsin reitiksi Järvien polku-nimisen rengasreitin.

Lähdin reissuun vain oman koirani Lurun kanssa. Otin taas pienen riskin ja lähdin ilman telttaa, koska yksin reissatessa teltasta tulee helposti monta lisäkiloa kantamuksiin. Olin edeltävillä reissuillani myös oppinut, että kokonaisen trangian kantaminenkaan ei aina kannata. Autiotuvat kun ovat usein sen verran hyvin varusteltuja, että joka mökkeröstä löytyy jonkinlainen kattila jossa voi laittaa ruuan joko tulella tai kamiinan levyllä. Otin tälle reissulle siis mukaani vain trangian kahvipannun.

Matkalla Hossaan jouduin väistelemään poroja tiellä. Pääsin kuitenkin turvallisesti perille Hossan luontokeskukseen, jossa katsoin läpi alueen historiasta kertovan näyttelyn ja ostin jäätelön, kun kerrankin oli tarpeeksi lämmin. Ajoin autolla vielä vähän matkaa luontokeskukselta eteenpäin Huosivirran pysäköintialueelle, josta lähdin seuraamaan punaisia reittimerkkejä kohti Ala-Valkeisen autiotupaa. Ensimmäiset  kilometrit tallattiin tylsästi hiekkatietä pitkin, mutta reitin varrella oli kaunis Lounatkosken vanha mylly. Myös Jatkonjärven telttailualue näytti siltä, että sinne olisi mielellään jäänyt.

Hiekkatie loppui Tolosenvirran vuokratuvalle ja reitti jatkui siitä eteenpäin ihanana metsäpolkuna. Reitti kulki ihan järven rannassa ja oli pakko välillä vain pysähtyä ihastelemaan maisemaa ja kirkasta vettä. Oli jotenkin epätodellinen olo. Onko tällaisia paikkoja vielä olemassa? Järvivedet olivat juomakelpoisia ja kirkkaita. Metsä oli puhdas ja kaunis ja poroja vilahteli puiden välissä vähän väliä.

Matkalla oli myös pari laavua. Pysähdyin Kokalmuksen laavulla ruokatauolle. Sinne tuli myös eräs meloja, joka kertoi, että Ala-Valkeisella on iso melojaporukka yöpymässä. Ajattelin kuitenkin, että samapa tuo on mennä katsomaan mahtuuko tupaan. Ihan käveltävän matkan päässä olisi myös toinen laavu, jossa voisi niillä keleillä yöpyä. Ala-Valkeisen tuvan pihapiirissä kävikin kuhina, kun melontajoukolla oli mukanaan myös lapsia. Heillä kaikilla oli kuitenkin teltat, joten sain tuvan Lurun kanssa itselleni. Lapset kyllä välillä vähän häiritsivät ramppaamalla mökissä ja houkuttelemalla Lurun hyppäämään avoimesta ikkunasta ulos. Yöllä sai kuitenkin nukkua rauhassa.

Heräsin aamulla aikaisin, laitoin aamupalaa ja lähdin kävelemään vielä kun oli viileää ja hiljaista. Telttailijatkaan eivät olleet vielä heränneet. Myös tuvalta seuraavalla laavulla Muikkupurolla oli yöpyjiä vielä unessa kun kävelin hiljaa ohi. Aamunen metsä ja järvet olivat kyllä kauniita.

Toisen päivän matka oli ensimmäistä paljon lyhyempi, eikä matkaan mennyt kuin pari tuntia. Matkalle mahtui kuitenkin lisää nättejä maisemia ja kauniilla paikalla virran kuohujen äärellä oleva Hakokosken laavu. Ensimmäinen päivä oli enimmäkseen tasaista, mutta toisena päivänä kiivettiin myös muutaman harjun päälle. 

Harmi, ette minulla ollut aikaa kuin kaksi päivää. Olisin kyllä viihtynyt näissä maisemissa pidempäänkin. Hossan alueella on myös muita autiotupia ja useita vuokratupia. Myös laavuja on tiuhaan, joten yöpymispaikoista ei ole pulaa. Luonnonvedet ovat juomakelpoisia ja maasto on helppoa tai ainakin helpohkoa. Ihana paikka, menisin koska vain uudestaan! Tämä reissu kyllä kruunasi hyvän vaelluskesän.

Luosto-Pyhä 30km

Toisella kesälomapätkällä heinäkuun puolivälin jälkeen 2015 halusin Lappiin. Viime kesänä vaellettu Hetta-Pallas oli vielä hyvin muistissa, joten päätin valita Pyhä-Luosto reitin. En ollut kuullut reitistä kenenkään kokemuksia, mutta luin pari reittiselostusta ja blogikirjoitusta retkeä suunitellessani.

Miska-koira pääsi taas mukaan ja viime hetkillä löysin ihan ihmisseuraakin reissuun, Marjon Facebookin ystävyyspalstalta. Aloitimme reissun ajelemalla Sodankylään leirintäalueelle ensimmäiseksi yöksi. Aamulla ajomme Luostolle, jätimme auton Lapland-hotellin pihalle ja kysyttyämme suuntaa hotellin respasta löysimme vaellusreitin alkupäähän. Ilma oli pilvinen, mutta ei satanut. Täydellinen vaellussää siis.

Alun helpon pururata-osuuden jälkeen reitti osoitti heti vaativuutensa. Kiipesimme portaita pitkin Ukko-Luoston huipulle. Nousu oli todella jyrkkä ja pitkä, mutta maisemat ylhäällä olivat hienot.

Ukko-Luostolta reitti laskeutui alas melkoista kivikkoa. Asetellessani jalkaani paremmin seuraavalle kivelle, Miska kiskaisi hihnasta ja kaaduin kivikkoon kyljelleni. Jalka kivenkolossa ja rinkka selässä en olisi varmaan päässyt ylös ellei olisi ollut kaveri mukana. Onneksi en saanut mustelmaa kummempia vammoja. Pidimme ruokataukoa Lampivaaran ametistikaivoksen läheisellä laavulla. Laavun vieressä oli myös kahvio. Ruuasta saadun energian voimin seuraavat pari kilometriä Pyhälammen päivätuvalle menivät nopeasti. Maastokin oli vaihteeksi helpompaa.

Pian Pyhälammen jälkeen noustiin Latvavaaran laelle ja laskeuduttiin alas jälleen hyvin kivikkoista reittiä. Paussi Porontahtoman laavulla oli todella tervetullut. Seuraava paussi oli Kapustan päivätuvalla, jossa juttelimme myös parin muun vaeltajan kanssa. He totesivat että emme olleenkaan valinneet kovin helppoa reissua kun aioimme vaeltaa Luosto-Pyhä -välin yhden yön pysähdyksellä. Kapustalla tuntuikin, että olisi voinut jo jäädä sinne, mutta pieni päivätupa ei meille ilman telttaa matkaaville olisi ollut hyvä vaihtoehto, varsinkaan jos joku muukin olisi siellä halunnut yöpyä.

Päätimme kiertää seuraavan tunturin latu-uraa pitkin. Olimmehan jo omasta mielestämme nähneet tarpeeksi rakkakivikkoa. Viimeinen pieni tauko ennen Huttuloman autiotupaa oli Huttujärven vuokratuvan kaivolla. Saavuttuamme Huttulomaan olimme jo melko väsyneitä. Miskakaan, jolla yleensä virtaa piisaa, ei jaksanut enää jalkaansa liikauttaa. Tupa oli yöllä täynnä ja erään pariskunnan ilmatäytteiset makuualustat narisivat niin, että kaikki varmasti heräsivät joka kyljen kääntämisellä. Muuten tupa oli kyllä hyvä yöpymispaikka.

Pihapiirissä oleva opastekyltti hämmensi meitä hieman. Olimme reittiselostuksista katsoneet, että matka Luostolta Huttulomalle on noin 17 km. Opasteessa luki kuitenkin 20km. Kukapa sitten tietää paljonko olimme oikeasti kävelleet.

Seuraavana aamuna lähdimme kohti Pyhää, jonne matkaa oli noin 11km. Sateli vähän vettä ja ilma oli sumuinen. Alkumatkasta oli taas mahdollista valita tasaisemmassa maastossa tunturin juurella kulkeva latu-ura tai Peurakeron laen kautta kulkeva vaellusreitti. Sumuisen sään takia valitsimme latu-uran, koska maisemista tuskin olisi päässyt nauttimaan kuitenkaan. Karhunjuomalammen päivätupa tarjosi pienen paussin ennen komeaa Uhriharjua ja hienoon Isokuruun laskeutumista. Kuruun laskeuduttiin portaita pitkin. Tästä eteenpäin reitti olikin helppokulkuinen rakennettujen kulkusiltojen vuoksi.

Matkalla oli myös kaunis Pyhänkasteenputous ja Pyhänkasteenlampi.

Pidimme viimeisen ruokatauon Isokurun kodalla, josta eteenpäin Pyhän keskutaan olikin vain hiekkatietä. Pyhällä haimme avaimet varaamaamme mökkiin ja minä lähdin bussilla hakemaan autoamme takaisin Luostolta. Onneksi bussiaikataulut menivät juuri sopivasti yksiin meidän aikataulumme kanssa. Jos bussia ei olisi mennyt, olisin ottanut taksin. Pyhä-Luostolla ei ole vastaavaa autonsiirtoa kuin Hetta-Pallaksella. Ostimme Pyhän keskustan kaupasta kunnon mättöeväät ja loppuilta menikin koomatessa mökillä. Takaisin kotiin ei olisi kyllä samana päivänä jaksanut ajaa.

Luosto-Pyhä yllätti vaativuudellaan. Matka ei ollut oikeastaan pitkä, mutta polut olivat paikoin hyvin kivikkoisia ja matkanteko oli hidasta. Jos ei ole vaeltanut kovin paljon, suosittelen kyllä reitin jakamista kahden yön reissuksi.Mukana olleet kävelysauvat olivat kyllä pelastus maastossa.

Salamajärven kansallispuisto

Jäin kesälomalle heti kesäkuun alussa 2015. Päätin aloittaa loman vaellusreissulla. Retkikohteeksi valikoitui Salamajärven kansallispuisto Keski-Pohjanmaalla ja siellä kulkeva Peuran polku. Ajattelin, että en halua mennä vielä alkukesästä Lappiin, koska maasto voi olla vielä lumen jäljiltä märkää ja siksi haavoittuvaista. Suunnittelin reissua yhdessä koiraharrastuspiireistä tutun Minnan kanssa. Tarkoitus oli käyttää reissuun kolme yötä ja kävellä Hirvaan kierros-rengasreitti (58km). Paria päivää aiemmin Minna kuitenkin sairastui, joten muutin suunnitelmaa. En ollut ennen ollut ihan yksin reissussa, joten päätin ottaa enemmänkin retkeilyn ja rentoutumisen kannalta kuin vaeltamisen. Matkaseuralaiseksi pääsi kaverin Miska-bretoni. Otin pienen riskin ja lähdin reissuun ilman telttaa. Toivoin siis että autiotuvissa olisi tilaa.

Jätin auton Perho-Kinnula välillä kulkevan tien varteen pysäköintialueelle ja lähdin kävelemään kohti Sysilammen tupaa. Heti parin kilometrin jälkeen tulin Pitkälahden tuvalle. Tupa oli kauniilla paikalla metsän ja niityn reunassa. Ihastelin niittymaisemaa, sellaista kun ei Oulun korkeudella juuri näe. Matka Sysilammelle kulki halki vanhojen metsien. Edellisellä viikolla riehunut kevätmyrsky oli katkonut paikoin paljonkin puita, joitakin myös polun päälle. Matkalla pysähdyin hetkeksi Jyrkkäniemen tulentekopaikalle, josta oli myös kauniit maisemat järvelle.

Olin Sysilammen tuvalla jo hyvissä ajoin iltapäivällä, matkaa kun oli vain 9km. Ilma oli nätti, tein ruuan trangialla ulkona. Autiotuvassa oli kerrossängyt, pöytä ja kamiina. Varaustuvan puoli oli tietenkin lukossa, mutta siellä oli pari petipaikkaa. Varaustupa oli muihin tuntemiini varaustupiin verrattuna hintava. Rannassa oli sauna, mikä sekin oli lukossa, mutta pulahdin kuitenkin uimassa. Vaatteet sai vaihtaa saunakamarissa, joka oli avoinna.Tuvan pihapiirissä oli myös vanha hevostalli ja kylmä piharakennus jossa oli kerrossängyissä kuusi petipaikkaa. Alkuillasta tuvalle saapui myös viiden hengen porukka. Vietin sitten iltaa nuotiolla heidän kanssaan. Miska tiiraili lintuja sillä välin. Seurue päätti nukkua piharakennuksessa, joten saimme Miskan kanssa autiotuvan itsellemme. Ilta oli vielä alkukesästä kylmä, joten lämmitin vielä kamiinaakin ennen kuin painuin pehkuihin.

Aamulla sateli vähän vettä kun lähdimme kävelemään samaa reittiä takaisin päin. Otin Pitkälahden tuvalla pienet päivätorkut ja lopulta päätinkin jäädä tuvalle yöksikin.Aamulla ropissut sade loppui ja päivä kirkastui. Kävin uimassa järvessä, keitin kahvit nuotiolla ja päiväruuat kamiinan levyllä. Vietin oikeata laiskottelupäivää.Yksi yksinäinen mies pysähtyi tuvalle ja jatkoi matkaa. Muita en päivän mittaan edes nähnyt. Tupa oli pieni, maksimissaan neljän hengen tupa. Vietin iltaa vieraskirjaa selaillen ja lukaisinpa tuvan pöydälle jätetyn historiikin alueen historiasta, joka osoittautui mielenkiintoisemmaksi kuin olisin kuvitellut.

Seuraavana aamuna kävelin takaisin autolle. Ajoin autolla vähän matkan päässä olevan Valvatin autiotuvan lähistölle. Valvatissakaan ei näkynyt ketään. Valvatin tupa on vanha metsänvartijan talo. Nukkumaan olisi mahtunut useampikin. Lämmitin pihapiirissä olevan saunan, saunoin ja laitoin ruokaa.

Kävelin oikein virkistyneenä takaisin autolle ja ajelin kotiin. Ei haitannut yhtään vaikka suunnitelma olikin muuttunut. Reissu oli tehnyt tehtävänsä. Valitettavasti en saanut reissulta yhtään kuvaa, koska unohdin kameran kotiin ja vaelluksilla minulla on mukana vain vanha puhelin, jonka kameralla ei juuri kuvia oteta. Jo näiden kuvien vuoksi kannattaa mennä joskus takaisin.

Ahmankierros 17 km

Olen ammatiltani nuorisotyönohjaaja. Olin haaveillut nuorten vaellusreissusta jo jonkin aikaa ja hyvien perustelujen jälkeen esimies näytti vihreää valoa suunnitelmalleni. Syyslomalla eli lokakuun puolivälin jälkeen 2014 pakkasin nuoret ja Luru-cockerin työpaikan pikkubussiin ja ajelimme ensilumen verhoamaan Syötteen kansallispuistoon.

Lähdimme liikkeelle Syötteen luontokeskukselta, josta haimme myös avaimet varaamaamme varaustupaan. Lunta oli tosiaan satanut jo 10 cm, mutta polku oli kuitenkin helposti nähtävissä. Lähdimme siis vaeltamaan Ahmankierros-reittiä. Matkalla oli kaksi pienehköä päivätupaa, nätin Anninkosken äärellä oleva Annintupa ja metsän keskellä Koiratupa, jossa pidimme makkaranpaistotauon.

Maasto oli metsäistä, pari harjua ja soita. Lumen alla olevat pitkospuut olivat osittain huonokuntoisia ja niiden kohdalla saikin kävellä varovasti, ettei jalka yhtäkkiä uponnut lumeen. Kengät ja lahkeet lunta täynnä saavuimme Ahmatuvan varaustuvalle.

Tupa oli oikein hyvin varusteltu ja tunnelmallinen. Nukkumaan mahtui 10 hlö ja koirankin sai tuoda. Tuvassa oli parvi ja kolme kerrossänkyä, joissa oli patjat, tyynyt ja viltit. Pihapiirissä oli myös puro, josta saimme vedet, ja sauna, jota tosin emme jaksaneet lämmittää. Juuri ennen pimeää kävimme vielä ihastelemassa maisemia Ahmankallion näkötornilla, johon matkaa tuvalta kertyi n 2km.

Illan nuoret viettivät kynttilänvalossa korttia pelaten ja karkkia mässyttäen. Lämmitettiin kamiinaa ehkä muutama puupölli liikaa ja parvella nukkuvat nuoret meinasivat alkuyöstä läkähtyä. Aamulla herättelin toiset letunpaiston ääniin. Tuvassa oli hyvä astiasto ja kaasuliesi ruuanlaittoa varten.

Aamupäivällä oli pakkasta -5 astetta, kun lähdimme kävelemään kohti Luontokeskusta. Ahmankierros on rengasreitti, joten takaisin ei tarvitse kävellä samaa reittiä kun tuli.

Matkalla pidimme ruuanlaittotauon Ylpiätuvalla, joka oli kauniilla paikalla suon ja metsän rajalla. Vaikka matka ei ollut pitkä, olivat nuoret melkoisen väsyneitä kun pääsimme takaisin autollemme Luontokeskuksen pihalle.

Luminen loppusyksyn retki oli hieno, mutta tekisi mieli mennä Ahmankierrokselle toisenkin kerran, seuraavalla kerralla kesällä.