Repoveden kansallispuisto

Yöpakkasten mentyä toukokuun puolivälissä halusin lähteä testaamaan talvella alennusmyynnistä ostamaani telttaa. Mietin paria eri vaihtoehtoa, mutta poutasään perässä päädyin sitten Repovedelle saakka. Aikaa oli valitettavasti taas vain yksi yö, joten siihen nähden matka uudesta kotikaupungistani Tampereelta oli ehkä vähän turhan pitkä, mutta paikka oli kyllä ehdottomasti käymisen arvoinen.

Lähdin reissuun koirani Ellin kanssa kahdestaan. Rinkassa oli painoa tavallista enemmän, koska mukana oli tosiaan teltta, lämmintä vaatetta siltä varalta että yöllä paleltaa ja kokonainen Trangiakin kun ei voinut turvautua autiotupien kaminaanlevyihin ruuanlaitossa. Jätin auton Lapinsalmen pysäköintialueelle. Ensimmäisenä ylitimme Lapinsalmen riippusillan. Koirakin selvisi sillasta hyvin. Maisemat osoittautuivat heti hienoiksi. Jatkoin matkaa kohti Kuutinkanavaa. Heti alkumatkasta huomasin, että olisi kannattanut ottaa kävelysauvat mukaan, maasto oli sen verran mäkistä. Nappasin polun vierestä vaellussauvaksi kepin, joka sai palvella minua melkein takaisin autolle asti.

Kuutinkanavalla tapasin kaksi muuta retkeläistä. Tein ruuan ja tauon jälkeen suuntasin kohti Olhavaa. Sää oli ollut koko päivän puolipilvinen ja Kuutinkanavalta lähdettyäni alkoi hieman sataa. Ehdin saada sadetakin päälle ja vetää sadesuojan rinkan päälle kun sade lakkasi. En kuitenkaan jaksanut saman tien riisua sadetakkia, mikä oli suuri virhe. En ollut muistanut että kepeä kesäsadetakkini ei ollenkaan sopinut vaellukselle, se kun ei hengitä _yhtään_! Sadetakin ulkopuolella ei satanut, mutta sisäpuolella kosteus tiivistyi niin että takki oli lopulta aivan märkä sisältä. Matkalla Olhavalle oli pari rankkaa nousuakin. Mäen päälle nouseminen on aina rankkaa, mutta maisemat palkitsivat tälläkin kertaa.

Matkalla oli myös pari polun risteystä, joista en ollut ihan varma mihin suuntaan pitikään mennä. Kaikki alueen reitit on hämäävästi merkattu saman värisillä reittimerkeillä. Minulla oli mukanani vain suuntaa-antava reittikartta, joten aina en ollut tosiaan ihan kartalla. Pääsin Olhavalle alkuillasta ja nähtyäni maisemat, päätin jäädä sinne yöksi. Olhavalla on laavu, joka luontoon.fi-sivun mukaan on usein ruuhkainen. Nyt, keskellä viikkoa ennen kesälomia paikalla ei ollut meidän lisäksi ketään muita. Olisimme voineet yöpyä siis laavussakin, mutta olihan retken tarkoitus testata teltaa, joten pystytin teltan ehkä siihen ainoaan tasaiseen ja paikkaan, jonka löysin.Tai olisi sitä tasaista ollut sorapohjaisella pysäköintipaikalla, mutta halusin telttani metsään. Illalla sääkin selkeni ja ilta-aurinko paistoi kauniisti vasten Olhavanvuoren komeaa kalliota. Järvi oli tyyni ja joutsenet, kaakkurit ja korpit huusivat kilpaa.

Yö teltassa meni hyvin. Elli-koira sai päälleen talvihaalarin. Siitä huolimatta sillä oli vähän kylmä, niinpä koiruus pääsi kainaloon makuupussin sisälle. Viime kesänä ostamani untuvapussi osoittautui loistavaksi. Ei ollut yhtään kylmä, eikä toisaalta myöskään kuuma. Aamullakin paistoi aurinko kun kömmimme teltasta. Lähdimme kävelemään samaa reittiä takaisin Kuutinkanavalle päin. Vasta toisella kerralla tajusin miten jyrkkiä jotkut pätkät oikeasti olivatkaan.

Kuutinkanavan itäpuolen tulentekopaikalla oli yksi teltallinen retkeilijöitä. Paikka oli ihan nätti ja varusteltu hyvällä laiturilla. Olisi voinut mennä uimaankin. Kuutinkanavalta suuntasin sitten hieman loivempaa ja metsäisempää reittiä takaisin kohti Lapinsalmea. Reitin varrella oli myös nätillä paikalla oleva Määkijän varauskota, jonka viereisellä tulipaikalla tein ruuan. Ilma oli tuulinen, mutta onneksi vanha polttonesteellä toimiva Trangiani toimi silti. Määkijältä kävelin läpi poltetun metsän Kettulossille. Harmikseni lossi oli juuri vastapäisellä rannalla ja se piti kiskoa vaijerilla omalle puolelle. En suosittele tekemään tätä yksin, koska lossin kiskominen kävi voimille. Sitten piti vielä jaksaa kiskoa itsensä samasta vaijerista vastarannalle asti. Elli-koira otti lossi-bisnekset rennosti ja makasi auringossa katsomassa kun emäntä huhki.

Kettulossilta oli enää lyhyt soratieosuus parkkipaikalle, jossa auto odotti. Koko Repoveden kansallispuistoa en todellakaan ehtinyt näkemään. Kävelin ehkä vaivaiset parikymmentä kilometriä, mutta maaston vaikeuden takia matka tuntui osittain pidemmältä. En ollut juurikaan ottanut selvää paikasta ennen lähtöä, enkä katsellut kuvia, joten kauniit maisemat tulivat mieluisena yllätyksenä. Lopuksi vielä väsynyt mutta onnellinen kuva takaisin autolla.

Liesjärven kansallispuisto

Kesän 2016 vaellusreissut alkoivat kenkäostoksilla. Ostin uudet, hyvinkin jäykät vaelluskengät vanhojen 15v palvelleiden Salomonien tilalle. Näitä kenkiä pehmittämään lähdin huhtikuussa Liesjärven kansallispuistoon. Huhtikuussa yöt ovat vielä kylmiä, joten päätin valita paikan, jossa olisi tupa. Olin päättänyt ottaa mukaan molemmat koirani, joten varaustupa, jossa saisimme varmasti olla rauhassa oli meille paras vaihtoehto. Tällainen löytyi Liesjärven kansallispuistosta. Reitit Liesjärvellä vaikuttivat sopivan lyhyiltä, uusilla kengillä kun ei voi saman tien pitkää patikkaa tehdä.

Kävin hakemassa tuvan avaimet Hämeen luontokeskukselta, joka sijaitsee Liesjärven ja Torronsuon kansallispuistojen välillä. Ennen tuvalle menoa kävimme kävelemässä kauniin Kyynäränharjun. Kapea harju kulkee kahden järven, Liesjärven ja Kyynärän välissä.

Makkaraa paistoimme Siltalahden tulentekopaikalla. Paikka oli kaunis ja onnistuinpa näkemään järvellä myös kuikan, Se tosin ehti uimaan melko kauas ennen kuin tajusin, että minulla oli kamera mukana. Paikalla oli myös pari porukkaa päiväretkeilijöitä.

Lounaan jälkeen suuntasimme Peukaloisen tuvalle. Tupa oli vaatimaton, autiotupamainen varaustupa. Tuvalla oli kyllä myös astiat, peitot ja tyynyt, mitä autiotuvilta ei yleensä löydy. Tuvalla ei ollut omaa kaivoa, joten juomavesi piti tuoda mukana. Olin pakatessa ottanut mukaan vain kuivia ja "lisää vain vesi" tyyppisiä ruokia, joten minimoin tiskit ja ruuanlaittoon kuluvan veden. Tupa sijaitsee kuitenkin Peukalolammin rannalla, josta olisi tarvittaessa voinut ottaa esim tiskivedet, vaikkakin ranta oli muhjuinen.

Pienten päiväunien jälkeen käytiin vielä kahvinkeitossa ja maisemia ihailemassa Kaksvetisen kodalla, jolle oli Peukaloiselta parin kilometrin matka. Ilma oli kaunis, joten istuin nuotiolla kodan pihapiirissä. Paikalle tuli myös päiväretkellä ollut lapsiperhe.

Alkuillasta menin takaisin tuvalle. Jalat olivat uusista kengistä sen verran ihmeissään, että päätin levätä loppuillan. Tupien vieraskirjat ovat aina viihdyttävää luettavaa. Miten niin monenlaiset ihmiset monenlaisine suunnitelmine, reitteineen ja ajatuksineen ovat tuvissa yöpyneet. Täälläkin tuvalla sain lukea retkeilijöistä, jotka olivat nauttineet luonnosta monta päivää ja viihtyneet hyvin, joku toinen valitti patjan ohuudesta ja kaivon puuttumisesta. Yöllä havahduin pariin otteeseen lammelta kuuluvaan joutsenen huutoon, aamulla heräsin erikoiseen linnun ääneen. En ole ihan varma mikä lintu se oli, mutta sen mitä ehdin vilaukselta lintua nähdä, luulen sen olleen laulurastas.

Edellisen päivän aurinko oli yön aikana painunut pilvien taakse piiloon ja lähdimme aamupäivällä tuvalta pienessä vesisateessa. Liesjärvellä olisi ollut vielä paljon nähtävää, mm Korteniemen perinnetila, mutta se ei ollut huhtikuussa vielä auki. Niinpä vain palautin avaimet luontokeskukselle ja suunnitelmissani oli käydä kotimatkalla vielä pieni kierros Torronsuolla. Sinne päästyäni keli oli kuitenkin sen verran kaamea, että päätin vain pikaisesti kiivetä pysäköintialueen lähellä ovelaan näkötorniin. Sieltä ei kyllä nähnyt oikein mitään. Totesin, että pitää palata aurinkoisella säällä. Pieniin päiväretkiin Liesjärvi oli kyllä oikein mainio paikka, polut helppokulkuisia ja korkeuserotkin pieniä.