keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Osa Birgitan polusta

Lokakuun alussa olin muutaman päivän vuosilomalla ilman auton käyttömahdollisuutta. Mieli halusi metsään, mutta julkisten varassa vaelluskohteisiin seikkailu vaikutti kovin hankalalta. Niinpä päätin suunnata Birgitan polulle Lempäälään, vain parinkymmenen kilometrin päähän kotoa. Olin käynyt talvella koirien kanssa yhdellä Birgitan polun varrella olevalla kodalla, ja kesällä kävimme iltakaakaolla Kirskaanniemen kalliolla Lempäälässä, joten reitti oli jo hieman tuttu. Birgitan polku kulkee siis Lempäälässä noin 50 km pituisen lenkin. Kyseessä on rengasreitti, mutta reitti kulkee paljon myös taajamassa, joka tuntui vähän oudolta ajatukselta. Päätin valita reitin itäosan ja tehdä yhden yön reissun. En ottanut mukaan edes koiraani, jonka kylmänkestävyys ei ole paras mahdollinen.


Lähdin liikkeelle iltapäivästä Paattakaisen pysäköintialueelta Tampere-Valkeakoski -tien varresta, jonne sain autokyydin. Pysäköintialueelta oli heti hyvät opasteet polulle ja kohti Vähä-Kausjärveä, jonne suuntasin ensimmäisenä. Birgitan polun esitekartassa on merkattu polun vaativuus eri väreillä. Tämä osuus oli osittain punainen, eli vaikea reitti. Syy selvisi pian. Vaikka ei oltu Lapin erämaassa, ei kivikkoinen polku päästänyt helpolla.


Ennen Vähä-Kausjärveä olisi ollut mahdollista poiketa Kyynärön laavulle, mutta koska siellä ei tietääkseni ollut mitään erityistä, päätin kävellä suoraan. Polku kulki pitkään myös järven rantaa. Syksyinen järvimaisema ei ollut hullumpi.


Vähä-Kausjärvellä näin yhden naisen, muuten ei retkeilijöitä ollut liikkeellä. Ihmekös tuo, olihan maanantai. Vähä-Kausjärvellä oli kamiinalämmitteinen pimeä korsu (kai se on oikea termi tähän?) ja tulipaikka. Katsoin tässä vaiheessa kelloa ja koska en halunnut olla yöpymispaikassani Vähä-Riutalla liian aikaisin, päätin pitää kunnon tauon, olihan päivä kaunis ja ketään ei ollut häiritsemässä. Nuotion sytytys ei kyllä ollut ollut yhtä vaikeaa sitten lapsuuden partiovuosien. Puut liiterissä olivat märkää kuusta ja sytykkeitä sai vuolla melkoisen kasan ennen kuin tuli kunnolla syttyi.


Kartan mukaan tässä vaiheessa polku muuttui keskivaikeasta helposti ja se kyllä myös tuntui. Seuraavat neljä kilometriä Savontielle asti kulkivat nopsaan. Jossain vaiheessa aloin miettiä liikaa auringon laskemista ja sitä mihin asti päivänvaloa tässä vaiheessa syksyä vielä riittikään. Ihan turhaan. Metsä oli nättiä ja minä typeränä rynnistin sen läpi muka kiireisenä.


Noin 300m ennen Vähä-Riutalle saapumista kuulin ihmisten ääniä. Ja mikä pahinta - lasten ääniä. En todellakaan haluaisi viettää iltaani huutavien lasten kanssa. Onneksi lapsiperhe oli juuri lähdössä kun saavuin paikalle ja sainkin viettää illan ja yön Vähä-Riutalla ihan itsekseni. Vähä-Riutalla oli kaksipuoleinen laavu, tulipaikka ja laituri. Jos olisi ollut kesä, olisin varmasti uinut. Järvi oli kaunis ja todella tyyni. Otin ruuanlaittovedet järvestä, eikä mitään sivumakuja ollut. Tulen teko laavulla oli lähes yhtä hankalaa kuin aikaisemmin päivällä. Tästä viisastuneena vuolin sytykkeitä ison kasan ja pilkoin pieniä puita valmiiksi laavun sisälle kuivumaan, jotta aamulla ei tarvitsisi kohmeessa tuskailla märkien puiden kanssa. Ilta pimeni nopeasti ja kävin nukkumaan lämpimästi pukeutuneena. Untuvainen kesäpussini piti lämmön hyvin. Aamulla laavussa lämpömittarini näytti noin +2 astetta.





Lähdin liikkeelle hyvissä ajoin aamulla. Aamu oli puolipilvinen ja kirpakka. Polku oli jälleen haastavampi ja jossain kohdin jopa ärsyttävä. Erityisen hienoja maisemia ei näkynyt, sellaista perus metsää ja pöpelikköä, mutta kuurainen maa oli sellaisenaankin ihan nätti. Reitti kulki yhdessä välissä myös suuren sähkölinjan alla.




7,7 kilometriä yöpymispaikalta saavuin Kirskaanniemeen, joka on reitin suosituin laavu. Tälläkin kertaa paikalla oli useampi päiväretkeilijä, mutta koska reissuni oli jo loppusuoralla, ei seura haitannut. Söin vielä eväitä ja ihastelin kaunista niemeä ennen kuin suuntasin kohti Tampereen Vuoresta ja bussipysäkkiä. Polku Kirskaanniemestä läheiselle parkkipaikalle on pelkkää isoa juurakkoa. Vähän huoletti maaston kuluminen, mahtavatko puut kestää. Lopun kilometrit tietä pitkin olivat jo tuskaa, sillä jostain syystä kenkäni alkoi hiertää jotain luuta oikeassa jalassani. Harmittaa, tulinhan ostaneeksi keväällä ihan liian kalliit kengät.



Lähtisinkö Birgitan polulle uudestaan? Noh, ehkä päiväretkelle. Kaikki laavut ja kodat ovat helposti saavutettavissa myös autolla, joten miksikäs ei. Juuri tämä seikka kyllä latistaa retki-fiilistä, kun ei tarvitse nähdä vaivaa päästäkseen perille. Mutta hei, olinhan Lempäälässä, en Lapissa.

tiistai 16. elokuuta 2016

Herajärven kierros, Koli

Mieheni sisko oli jo talvella ehdottanut yhteistä vaellusreissua. Paikaksi valikoitui Koli ja siellä kulkeva Herajärven kierros. Reissua suunniteltiin pitkään ja viimein elokuussa odotettu päivä koitti. Vaellukselle lähtivät siis itseni lisäksi mieheni J, hänen siskonsa H ja koiramme Elli. Toinen koira Luru sai jäädä hoitoon, se kun ei ole kovin hyvää reissuseuraa pidemmillä matkoilla.

Ajomatka Kolille Kuopion kautta kesti monta tuntia ja olimme perillä vasta iltapäivällä. Haimme Kolin luontokeskus Ukosta avaimen viimeisen vaellusyön majapaikkaan Mäkrän majalle. Ostimme myös yksinkertaisen kartan. Olin harmikseni unohtanut tarkemman maastokartan kotiin, mutta selvisimme reittikartalla oikein hyvin. Päätimme jättää Kolin huiput viimeiselle päivälle ja oikaisimme autolla Peiponpellon pysäköintialueelle. Tästä kävelimme pari kilometriä tasaista polkua pitkin Myllypuron telttailualueelle, johon jäimme yöksi. H viritteli itselleen makuupaikaksi juuri hankkimansa riippumaton, minä ja J telttailimme. Paikka oli oikein viihtyisä. Otimme juomavedet purosta, mutta keitimme ne vielä varmuuden vuoksi. Illalla tulivat myös toiset telttailijat, mutta ruuhkaa ei siis ollut.



Aamulla heräsimme kun sade alkoi hiljalleen ropisuttaa teltan kattoa. Onneksi H oli herännyt hetkeä aikaisemmin riippumatossaan ja sai kasattua sen juuri ennen kuin alkoi sataa. Aamupalaa teimme pienen kesäsateen ropistessa, mutta se loppui onneksi lyhyeen. Harmillisesti se ehti kuitenkin kastella telttamme, joten saimme kasata kostean teltan. Myllypurolta matka jatkui kohti Ryläystä. Olimme lukeneet reittikuvauksesta, että nousu Ryläykselle on vaativa ja niin se todella olikin. Ryläyksellä oli kota ja vähän matkan päässä siitä näkötorni. Pidimme Kodan tulipaikalla pientä evästaukoa, jonka aikana alkoi tuulla navakasti. Päästyämme näkötornille, sai hatustaan pitää jo kiinni. Näkötornilta näki hyvin että sade oli taas alkamassa.


Onneksi sadekuuro ei taaskaan kestänyt kauaa. Laskeuduttuamme Ryläykseltä, alkoi tälle reitille tyypillinen ylös-alas-ylös -tallustaminen. Matkalla saimme ihailla kauniita maisemia vaarojen päältä Herajärvelle päin. Pysähdyimme eräälle kauniille paikalle tekemään lounasta. Eniten mieleenpainuvan tästä paikasta teki se, että minut yllätettiin ihan oikealla kosinnalla! J ei ollut uskaltanut ostaa sormusta, mutta sain sormeeni mustikanvarvun.



Matka jatkui kohti Kiviniemeä, jossa oli tarkoitus saunoa ja yöpyä. Matkan varrelle osui vielä pari hienoa näköalaa. Pari kilometriä ennen Kiviniemeä oli mahdollisuus jättää viimeinen vaara, Kolinvaara, kiipeämättä ja kävellä loppumatka tietä. Alaspäin kävely oli rasittanut varpaani sen verran pahasti että jätin viimeisen vaaran kiipeämättä ja menin kiertoreittiä. J ja H valitsivan vaaran, joka ei osoittautunut erityisen hienoksi. Matkalla oli mm hakkuuaukeaa. Tietä pitkin opasteet Kiviniemeen olivat hyvät. 



Kiviniemessä ennen varsinaista Kiviniemen tilaa oli rannassa vapaassa käytössä oleva sauna, tulipaikka ja alue telttailuun. Kiviniemessä yöpyjiä olikin sitten jo enemmän ja paikalla ensimmäisenä ollut saksalaisperheen äiti organisoi kaikille porukoille saunavuorot. Saunassa sai kunnon löylyt ja Herajärven rannassa oli hyvä uimarantakin. Päivän sää oli ollut hyvin epävakainen, joten pystytimme H:llekin teltan. Kiviniemen tilalta saimme puhdasta juomavettä ja siellä oli mahdollisuus käyttää ihan sisävessaakin, mitä luksusta!



Kiviniemen jälkeen menimme Sikosalmen yli hauskalla vetolautalla. Tästä eteenpäin melkein Lakkalaan asti polku oli hyvin mutainen ja kulki pääasiassa tylsässä lehtipuuvaltaisessa sekametsässä. Ei siis mitään nähtävää. Lakkalan tilan ympäristö sen sijaan oli nätti. Tupa oli lammaspaimenten käytössä ja mutta tulipaikka ja telttailualue tarjosivat hyvän lepopaikan. Täydensimme vesipulloja järvestä, jotta meillä olisi ruuanlaittovettä seuraavalle tauolle. Vedenottopaikat koko Herajärven kierroksella olivat kyllä hyvin rajalliset ja jälkeenpäin haikailin vedenpuhdistustabletteja, jotta ei olisi tarvinnut keitellä juomavesiä. Ruokataukoa pidimme Pitkälammella. Lampi oli samea, mutta ihan nätti.



Lounastauon jälkeen teimme yhteensä noin kolmen kilometrin piston Pirunkirkolle ja takaisin. Pirunkirkko oli siis luola, jonne pääsi ryömimään sisälle. Ei erityisen vaikuttava, mutta kai se kannatti käydä katsomassa. Polku Herajärven kierroksen ja Pirunkirkon välillä oli rasittava ja paikoin myös aika jyrkkä.

Loputtoman pitkältä tuntunut metsätaival Pirunkirkon risteyksestä Havukanaholle päättyi tielle. Loppumatka majapaikkaamme Mäkrän majalle olikin sitten tasaista, ensin isompaa, sitten vähän pienempää tietä. Sadekuuro yllätti taas, ehkä pari kilometriä ennen määränpäätä. Vesivarastomme alkoivat huveta, eikä majalla olisi kaivoa tai lähdettä. Vettä pitäisi siis lähteä hakemaan järvestä, jonne olisi vielä kilometrin matka mökiltä. Saavuttuamme jo vähän kiukkuisina majalle, löysimme sieltä kuitenkin pienen lirisevän puron. Päätimme että otamme pesu- ja juomavedet purosta, emmekä lähde enää järvelle. Tämä oli hyvä päätös, koska väsymys oli ottaa jo vallan. Illalla hihiteltiin vanhoille kummitusjutuille ja uni maistui hyvin majan pehmeillä patjoilla.





Aamuyöllä havahduin hetkeksi sateen ropinaan. Olimme osanneet odottaa sadetta sääennusteen pohjalta, joten se ei erityisesti latistanut mielialaa. Harmi vain että edessä olisi vielä hienoja näköaloja Mäkrävaaran huipulta. Eräässä polun risteyksessä olisi ollut mahdollista vielä valita vaaran laen kiertävä reitti suoraan Ikolanaholle, mutta päätimme kuitenkin kiivetä vesisateessä jyrkkää polkua Mäkrälle. Maisemat olivat utuiset, mutta kannatti silti. Märkän laella oli monta polkua, eikä ollenkaan opasteita, mikä oli kyllä hieman hämäävää. Kastuimme sadevarusteista huolimatta ihan likomäriksi, joten loppumatkalla Mäkrävaaralta takaisin autolle Peiponpeltoon ei juuri turhia pysähdelty. Ikolanaho näytti kyllä mukavalta.



Veimme avaimet takaisin luontokeskukseen ja lähdimme vielä ilman rinkkoja katsomaan olisiko Ukko-Kolin laelta nähnyt jotain. Eipä näkynyt! 


Väsyneinä ja märkinä, mutta ihan tyytyväisiä tehtyyn reissuun menimme lounaalle huoltoasemalle. Siitä matka jatkuikin Kuopioon, jossa meitä odotti kaverin sauna ja ruhtinaallinen päivällinen. Kolista jäi mieleen maisemien vaihtelevuus. Kauniina päivinä aurinkoisilla ahoilla olisi voinut pysähtyä pidempäänkin. Kolme yötä oli reitille hyvä tahti, kahdellakin olisi toki selvinnyt. Juomaveden saatavuus oli kyllä vähän huono, mutta selvisimme!

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Seitsemisen kansallispuisto

Kesä 2016 oli työntäyteinen, koska kesälomaa ei uudesta työpaikasta ollut ehtinyt kertyä juuri lainkaan. Jokainen vapaapäivä piti siis suunnitella tarkoin. Seitsemisen kansallispuistoon oli kotoa vain tunnin ajomatka, joten suuntasin sinne yhden yön pyrähdykselle pitkän työpäivän jälkeen. Mukaan sai lähteä Elli-koira.



En saanut autoa itselleni käyttöön, joten mies ystävällisesti kuljetti minut Seitsemiseen, kansallispuiston eteläpäähän Saari-Soljasen pysäköintipaikalle. Olin paikalla noin puoli yhdeksän aikaan illalla. Ilta-aurinko paistoi ja ilma oli vieläkin lämmin. Suuntasin Kirkas-Soljasen telttailualueelle yöpymään. Soljasten alueella on kaksi keittokatosta, toinen vapaassa käytössä ja toinen varattava. Lisäksi alueella kiertää luontopolku, josta osa sopii myös pyörätuolilla liikkuvalle ja lastenvaunuille. Telttailualue nimen kärjessä oli nätti ja teltoille oli hyvin tilaa. Yksi toinen teltta oli jo paikalla ja vielä myöhemmin näimme kun yksi teltta nousi Kirkas-Soljasen varauskeittokatoksen nurkille. Ruuhkan tuntua ei ollut. Keitin iltateet ja painuin koira kainalossa telttaan nukkumaan.

Untuvainen makuupussini osoittautui taas hyväksi. Ei ollut yhtään kylmä, ei edes yön kylmimpinä tunteina. Pöhkö koirani vaan ei suostunut nukkumaan vieressä, eikä hänelle asetellulla viltillä vaan vänkäsi paljaalle telttakankaalle vihoviimeiseen nurkkaan ja hytisi siellä sitten itsekseen. En voi käsittää miksi. Aamulla syli kuitenkin kelpasi taas. Teltta alkoi kahdeksan jälkeen tuntua jo tukalalta, joten nousin, tein aamupalat ja pakkasin leirin. Repussa oli edelliseltä reissulta jääneet pipo, villasukat ja käsineet ihan turhaan. Lähdin liikkeelle jo aamulla t-paidalla. Varauskeittokatoksen vieressä olevasta kaivosta sain vesipullot täyteen.


Olimme alkukesästä aloittaneet miehen kanssa geokätköilyn ja kun aamupalalla juttelin vieressä telttailleen miehen kanssa, tuli aihe puheeksi. Hän oli menossa hakemaan järven toisella rannalla luonnonkatselulavalla olevaa kätköä, joten päätin suunnata itsekin sinne ensin. Kätkö löytyi ja lavalta oli nätti näkymä suojärvelle.


Tarkoitukseni oli kävellä päivän aikana Seitsemisen luontokeskukselle, josta mies tulisi työpäivän jälkeen hakemaan. Karttaa katsellessa meinasi tulla valinnan vaikeus. Seitsemisessä kulkee pari rengasreittiäkin, mutta ne eivät nyt tulleet kyseeseen, koska aikaa oli tosiaan vain se yksi päivä, enkä oikeastaan kaivannut nyt mitään kuntoilua, vaan rauhallista tallustelua ja maiseman vaihtumista ympärillä. Kaiken lisäksi jalat olivat korkokengillä tallustetun työpäivän jäljiltä aivan jumissa. Lähdin Soljasilta polkua pitkin kohti Jaulin kämppää. Matkalla näin mm majavien tekemän padon. Itse Herra majavaa ei kuitenkaan näkynyt. Jaulin kämpän kohdalla tulimme risteykseen, josta olisi päässyt Jokiristin telttailualueelle päin ja toiseen suuntaan Kansallispuistosta poispäin. Päätin valita kolmannen vaihtoehdon, joka oli tylsä tie kohti Multiharjua. Jokiristin kautta meneminen olisi tuonut liian monta lisäkilometriä, eikä siellä oikeastaan ollut mitään erityistä nähtävääkään.


Multiharjun pysäköintipaikalla pidimme pientä vedenjuontitaukoa kun paikalle tuli autolla valokuvaaja, joka pyysi saada ottaa minusta kuvan johonkin mainokseen. Mies lähti siis seuraamaan minua polkua pitkin vähän matkaa ja napsi pari kuvaa. Saa nähdä näenkö itseni joskus jossain matkailumainoksessa. Multiharjulla kulkee myös yksi alueen pienemmistä luontopoluista. Multiharjun aarniometsä oli kyllä hieno. Kuljin hitaasti ympärilleni katsellen ja isoja vanhoja puita tähystellen. Multiharjun jälkeen saavuin Koveron perinnetilalle, jossa oli mukava vanhanajan tunnelma. Laitumella olevat lampaat jätimme suosiolla katsomatta, koska Elli olisi saattanut innostua niistä vähän liikaa.





Pidin pientä rusinataukoa Koveron tilan parkkipaikalla ja harkitsin seuraavaa siirtoa. Kohta olisi jo nälkä, joten päätin kävellä seuraavaksi Kirkaslammen keittokatokselle. En meinannut ensin löytää parkkipaikalta alkavaa polun päätä. Iso lapsiperhe asuntovaunuineen olikin parkkeerannut ovelasti juuri siihen, mistä polku alkoi ja täytyi uskaltautua vain rohkeasti heidän leirinsä ohi. Matkalla ohitin Koverolammen telttailualueen. Kirkaslammen taukopaikka oli nätin lammen rannassa. Paikalla oli myös laituri ja melkein harkitsin uimista. Paikalle sattui myös pariskunta evästauolle, joten hylkäsin ajatuksen. Tein trangialla ruokaa ja keitin kahvit. Aikaa siihen, että mies pääsisisi töistä oli vielä hyvin, joten minulla ei ollut kiire. Siinä trangiaa viritellessäni paikalle tullut pariskunta katsoi mielenkiinnolla tekemisiäni. Totesin, että taidan olla melkoinen retroretkeilijä, kun käytän edelleen ehkä 20v vanhaa Trangiaa, jota käytän vieläpä polttoaineella, en kaasulla. En jotenkin luota niihin kaasuvempeleisiin, polttoaine toimii aina ja joka säässä. Myös solumuovinen makuualustani alkaa olla muinaismuisto, kun lähes kaikilla on jo ilmatäytteiset alustat.


Kirkaslammen jälkeen ei ollut enää muita varsinaisia etappeja ennen luontokeskusta, Matka sinne osoittautui kuitenkin mielenkiintoiseksi. Seitsemisessä oli meneillään reittien ja opasteiden uusiminen. Kirkaslammen keittokatoksen seinällä oli kuitenkin vielä vanha kartta, johon oli merkitty polku, jota uusissa kartoissa ei enää ole. Päätin kuitenkin koettaa onneani polun suhteen, sillä vanha polku kulki kätevästi suoraan ja juuri siihen suuntaan kun olin matkalla. Löysinkin alkuun polun pään ja vanhoja, mutta kulkukelpoisia pitkospuita. Sitten polku kuitenkin katosi kuin seinään. Tai oikeastaan suohon. En antanut periksi ja ajattelin, että kyllä se polku taas kohta löytyy. Vielä mitä! Päädyin rämpimään umpimaastossa soisessa metsässä. Kompassin turvin suunnistin kuitenkin koko ajan oikeaan ilmansuuntaan ja korkean harjun päältä se polku taas löytyikin. Ilman korkeavartisia vedenpitäviä vaelluskenkiäni olisin kyllä siellä suolla kastellut jalkani. Loppupätkä polkua aina Kirkkaanlamminkankaan P-paikalle oli vielä hyvässä kunnossa. P-paikalta oikaisin taas muutaman sata metriä tietä pitkin ja Rappumännynmäen kohdalla menin taas takaisin metsään. Tällä kertaa ihan merkitylle uudelle reitille, Tästä eteenpäin aina luontokeskukselle saakka reitti oli aika "perusmetsää". Polku oli enimmäkseen tasainen ja korkeuseroja ei juuri ollut. Meillä oli vesi hieman lopussa joten pidempään ei olisi oikein päässytkään ilman tankkausta.

Luontokeskuksella nautiskelin miestä odotellessani kahvilan antimia ja istuskelin pihalla. Kahvilaan ja luontokeskukseen sai viedä hyvin käyttäytyvän koiran sisälle, mikä oli kyllä iso plussa. Kyllähän ihmiset aina vähän katsovat kun joku tulee koiran kanssa ravintolaan, mutta Elli osasi käyttäytyä ja vain nukkui jaloissa. Taisi sitäkin vähän väsyttää.


Seitsemisestä jäi sanottavaa ainakin se, että minun silmääni eteläpään alueet kuten Soljaset, Multiharju ja Kovero olivat kyllä mielyttävämpiä kuin luontokeskuksen ympäristö. Ensi kerralla kun saan miehen mukaan, tiedän ainakin minne suunnata. Tietysti myös ne alueet, joita tällä kertaa en nähnyt on vielä koluttava.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Repoveden kansallispuisto

Yöpakkasten mentyä toukokuun puolivälissä halusin lähteä testaamaan talvella alennusmyynnistä ostamaani telttaa. Mietin paria eri vaihtoehtoa, mutta poutasään perässä päädyin sitten Repovedelle saakka. Aikaa oli valitettavasti taas vain yksi yö, joten siihen nähden matka uudesta kotikaupungistani Tampereelta oli ehkä vähän turhan pitkä, mutta paikka oli kyllä ehdottomasti käymisen arvoinen.


Lähdin reissuun koirani Ellin kanssa kahdestaan. Rinkassa oli painoa tavallista enemmän, koska mukana oli tosiaan teltta, lämmintä vaatetta siltä varalta että yöllä paleltaa ja kokonainen Trangiakin kun ei voinut turvautua autiotupien kaminaanlevyihin ruuanlaitossa. Jätin auton Lapinsalmen pysäköintialueelle. Ensimmäisenä ylitimme Lapinsalmen riippusillan. Koirakin selvisi sillasta hyvin. Maisemat osoittautuivat heti hienoiksi. Jatkoin matkaa kohti Kuutinkanavaa. Heti alkumatkasta huomasin, että olisi kannattanut ottaa kävelysauvat mukaan, maasto oli sen verran mäkistä. Nappasin polun vierestä vaellussauvaksi kepin, joka sai palvella minua melkein takaisin autolle asti.


Kuutinkanavalla tapasin kaksi muuta retkeläistä. Tein ruuan ja tauon jälkeen suuntasin kohti Olhavaa. Sää oli ollut koko päivän puolipilvinen ja Kuutinkanavalta lähdettyäni alkoi hieman sataa. Ehdin saada sadetakin päälle ja vetää sadesuojan rinkan päälle kun sade lakkasi. En kuitenkaan jaksanut saman tien riisua sadetakkia, mikä oli suuri virhe. En ollut muistanut että kepeä kesäsadetakkini ei ollenkaan sopinut vaellukselle, se kun ei hengitä _yhtään_! Sadetakin ulkopuolella ei satanut, mutta sisäpuolella kosteus tiivistyi niin että takki oli lopulta aivan märkä sisältä. Matkalla Olhavalle oli pari rankkaa nousuakin. Mäen päälle nouseminen on aina rankkaa, mutta maisemat palkitsivat tälläkin kertaa.


Matkalla oli myös pari polun risteystä, joista en ollut ihan varma mihin suuntaan pitikään mennä. Kaikki alueen reitit on hämäävästi merkattu saman värisillä reittimerkeillä. Minulla oli mukanani vain suuntaa-antava reittikartta, joten aina en ollut tosiaan ihan kartalla. Pääsin Olhavalle alkuillasta ja nähtyäni maisemat, päätin jäädä sinne yöksi. Olhavalla on laavu, joka luontoon.fi-sivun mukaan on usein ruuhkainen. Nyt, keskellä viikkoa ennen kesälomia paikalla ei ollut meidän lisäksi ketään muita. Olisimme voineet yöpyä siis laavussakin, mutta olihan retken tarkoitus testata teltaa, joten pystytin teltan ehkä siihen ainoaan tasaiseen ja paikkaan, jonka löysin.Tai olisi sitä tasaista ollut sorapohjaisella pysäköintipaikalla, mutta halusin telttani metsään. Illalla sääkin selkeni ja ilta-aurinko paistoi kauniisti vasten Olhavanvuoren komeaa kalliota. Järvi oli tyyni ja joutsenet, kaakkurit ja korpit huusivat kilpaa.



Yö teltassa meni hyvin. Elli-koira sai päälleen talvihaalarin. Siitä huolimatta sillä oli vähän kylmä, niinpä koiruus pääsi kainaloon makuupussin sisälle. Viime kesänä ostamani untuvapussi osoittautui loistavaksi. Ei ollut yhtään kylmä, eikä toisaalta myöskään kuuma. Aamullakin paistoi aurinko kun kömmimme teltasta. Lähdimme kävelemään samaa reittiä takaisin Kuutinkanavalle päin. Vasta toisella kerralla tajusin miten jyrkkiä jotkut pätkät oikeasti olivatkaan.


Kuutinkanavan itäpuolen tulentekopaikalla oli yksi teltallinen retkeilijöitä. Paikka oli ihan nätti ja varusteltu hyvällä laiturilla. Olisi voinut mennä uimaankin. Kuutinkanavalta suuntasin sitten hieman loivempaa ja metsäisempää reittiä takaisin kohti Lapinsalmea. Reitin varrella oli myös nätillä paikalla oleva Määkijän varauskota, jonka viereisellä tulipaikalla tein ruuan. Ilma oli tuulinen, mutta onneksi vanha polttonesteellä toimiva Trangiani toimi silti. Määkijältä kävelin läpi poltetun metsän Kettulossille. Harmikseni lossi oli juuri vastapäisellä rannalla ja se piti kiskoa vaijerilla omalle puolelle. En suosittele tekemään tätä yksin, koska lossin kiskominen kävi voimille. Sitten piti vielä jaksaa kiskoa itsensä samasta vaijerista vastarannalle asti. Elli-koira otti lossi-bisnekset rennosti ja makasi auringossa katsomassa kun emäntä huhki.



Kettulossilta oli enää lyhyt soratieosuus parkkipaikalle, jossa auto odotti. Koko Repoveden kansallispuistoa en todellakaan ehtinyt näkemään. Kävelin ehkä vaivaiset parikymmentä kilometriä, mutta maaston vaikeuden takia matka tuntui osittain pidemmältä. En ollut juurikaan ottanut selvää paikasta ennen lähtöä, enkä katsellut kuvia, joten kauniit maisemat tulivat mieluisena yllätyksenä. Lopuksi vielä väsynyt mutta onnellinen kuva takaisin autolla.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Liesjärven kansallispuisto

Kesän 2016 vaellusreissut alkoivat kenkäostoksilla. Ostin uudet, hyvinkin jäykät vaelluskengät vanhojen 15v palvelleiden Salomonien tilalle. Näitä kenkiä pehmittämään lähdin huhtikuussa Liesjärven kansallispuistoon. Huhtikuussa yöt ovat vielä kylmiä, joten päätin valita paikan, jossa olisi tupa. Olin päättänyt ottaa mukaan molemmat koirani, joten varaustupa, jossa saisimme varmasti olla rauhassa oli meille paras vaihtoehto. Tällainen löytyi Liesjärven kansallispuistosta. Reitit Liesjärvellä vaikuttivat sopivan lyhyiltä, uusilla kengillä kun ei voi saman tien pitkää patikkaa tehdä.

Kävin hakemassa tuvan avaimet Hämeen luontokeskukselta, joka sijaitsee Liesjärven ja Torronsuon kansallispuistojen välillä. Ennen tuvalle menoa kävimme kävelemässä kauniin Kyynäränharjun. Kapea harju kulkee kahden järven, Liesjärven ja Kyynärän välissä.


Makkaraa paistoimme Siltalahden tulentekopaikalla. Paikka oli kaunis ja onnistuinpa näkemään järvellä myös kuikan, Se tosin ehti uimaan melko kauas ennen kuin tajusin, että minulla oli kamera mukana. Paikalla oli myös pari porukkaa päiväretkeilijöitä.



Lounaan jälkeen suuntasimme Peukaloisen tuvalle. Tupa oli vaatimaton, autiotupamainen varaustupa. Tuvalla oli kyllä myös astiat, peitot ja tyynyt, mitä autiotuvilta ei yleensä löydy. Tuvalla ei ollut omaa kaivoa, joten juomavesi piti tuoda mukana. Olin pakatessa ottanut mukaan vain kuivia ja "lisää vain vesi" tyyppisiä ruokia, joten minimoin tiskit ja ruuanlaittoon kuluvan veden. Tupa sijaitsee kuitenkin Peukalolammin rannalla, josta olisi tarvittaessa voinut ottaa esim tiskivedet, vaikkakin ranta oli muhjuinen.



Pienten päiväunien jälkeen käytiin vielä kahvinkeitossa ja maisemia ihailemassa Kaksvetisen kodalla, jolle oli Peukaloiselta parin kilometrin matka. Ilma oli kaunis, joten istuin nuotiolla kodan pihapiirissä. Paikalle tuli myös päiväretkellä ollut lapsiperhe.


Alkuillasta menin takaisin tuvalle. Jalat olivat uusista kengistä sen verran ihmeissään, että päätin levätä loppuillan. Tupien vieraskirjat ovat aina viihdyttävää luettavaa. Miten niin monenlaiset ihmiset monenlaisine suunnitelmine, reitteineen ja ajatuksineen ovat tuvissa yöpyneet. Täälläkin tuvalla sain lukea retkeilijöistä, jotka olivat nauttineet luonnosta monta päivää ja viihtyneet hyvin, joku toinen valitti patjan ohuudesta ja kaivon puuttumisesta. Yöllä havahduin pariin otteeseen lammelta kuuluvaan joutsenen huutoon, aamulla heräsin erikoiseen linnun ääneen. En ole ihan varma mikä lintu se oli, mutta sen mitä ehdin vilaukselta lintua nähdä, luulen sen olleen laulurastas.

Edellisen päivän aurinko oli yön aikana painunut pilvien taakse piiloon ja lähdimme aamupäivällä tuvalta pienessä vesisateessa. Liesjärvellä olisi ollut vielä paljon nähtävää, mm Korteniemen perinnetila, mutta se ei ollut huhtikuussa vielä auki. Niinpä vain palautin avaimet luontokeskukselle ja suunnitelmissani oli käydä kotimatkalla vielä pieni kierros Torronsuolla. Sinne päästyäni keli oli kuitenkin sen verran kaamea, että päätin vain pikaisesti kiivetä pysäköintialueen lähellä ovelaan näkötorniin. Sieltä ei kyllä nähnyt oikein mitään. Totesin, että pitää palata aurinkoisella säällä. Pieniin päiväretkiin Liesjärvi oli kyllä oikein mainio paikka, polut helppokulkuisia ja korkeuserotkin pieniä.