tiistai 18. heinäkuuta 2017

Erilainen eräelämys: Talkooleiri Lemmenjoella

Heinäkuun alussa pääsin kokemaan jotakin erilaista. Olin talvella ilmoittautunut yhdessä mieheni siskon H:n kanssa Pidä Lappi siistinä Ry:n talkooleirille Lemmenjoelle. Viikon mittaisen leirin tarkoituksena oli tehdä talkootyönä pieniä rakennus- raivaus- ja kunnostustöitä Lemmenjoen kansallispuistossa.

Lähdimme reissuun H:n kanssa jo edellisenä iltapäivänä Oulun seudulta. Meillä oli mukanamme koko erävarustus, joten matkan varrelta sopivaksi yöpymispaikaksi valikoitui laavu Vikakönkään läheltä, Napapiirin retkeilyalueelta Rovaniemeltä. Retkeilyalue vaikutti mukavalta paikalta. Yöpymispaikkamme oli vain kilometrin päässä parkkipaikalta. Parin kilometrin päässä laavulta avautui mukavat näkymät vaaran laen näkötornista.

Telttayön jälkeen lähdimme ajelemaan kohti pohjoista. Matkalla sai väistellä niin poroja, kuin niitä kuvaamaan pysähtyneitä saksalaisia matkailijoitakin. Saariselän jälkeen sai katsella kauniita maisemia ihan auton ikkunastakin. Lemmenjoella meitä odotti jo osa leiriläisistä. Leirimme tukikohta oli Metsähallituksen huoltotuvalla Lemmenjoen varrella lähellä Njurkulahtea, josta monet patikoijat aloittavat retkensä kansallispuistoon. Suurin osa meistä leiriläisistä majoittui teltoissa tai riippumatoissa huoltotuvan pihapiirissä. Meillä oli H:n kanssa vanha Vaeltaja-merkkinen neljän hengen kupoliteltta, johon viritimme vielä lisäsuojaksi pari pressua. Tämä viritelmä osoittautui viikon mittaan ihan toimivaksi. Ruokailut oli järjestetty yhdistyksen toimesta. Tuvalta löytyi myös sellaista luksusta kuin sisävessa ja suihku.

Ensimmäisen varsinaisen työpäivän aamuna meidät jaettiin tiimeihin, joissa teimmekin töitä kaikki seuraavat neljä päivää. Yhden tiimin tehtävänä oli tervata läheisen Kaapin Jounin tilan ulkorakennusten katot ja kaataa tilan reunamilta muutama puu. Toisen tiimin tehtävänä oli rakentaa Sieriknivan telttailualueelle tulistelutupa, uusi liiteri ja uusi ulkohuussi. Minä olin tiimissä, jonka tehtävänä oli purkaa alueen poluilta pois vanhat turhat pitkospuut ja laittaa purojen ylityksiin astinkiviä. Meidät kuljetettiin työkohteisiin jokiveneillä. Jokaisessa työkohteessa oli mukana myös Metsähallituksen omaa henkilökuntaa. Nämä metsähallituksen miehet olivat pääosin varsin leppoisia ukkoja, joiden ammattitaito ja asenne olivat esimerkillisiä.

kuva: Tiina Väyrynen

Ensimmäisenä päivänä pitkospuiden purkuryhmämme jakautui vielä kahteen tiimiin, joista toinen lähti raivaamaan polkua Härkäkosken vuokratuvalta Sieriknivalle päin joen pohjoispuolta, toinen eteläpuolta. Matkaa kertyi 5 km. Päivä oli lämmin ja poutainen, joten saimme nauttia myös itikoiden seurasta. Vanhat pitkospuut purettiin pois siksi, että osa niistä alkoi olla jo todella huonossa kunnossa. Uusia pitkospuita ei tilalle rakenneta, koska moni näistä puroista, joiden ylle pitkokset oli aikanaan vedetty, oli niin pieni, että parin isomman kiven avulla niistä pääsi yli kuivin jaloin ilman siltaa tai pitkoksiakin. Vanhat pitkokset pinottiin polun viereen, josta ne haetaan talvella pois moottorikelkalla.

kuva: Tiina Väyrynen

kuva: Tiina Väyrynen

Toisena päivänä sää pysytteli edellisen kaltaisena ja yhdistyksen tarjoamassa työhaalarissa meinasi tulla jo kuuma. Kävimme läpi polun Sieriknivalta Njurkulahteen, noin 7,7km. Isoimmat pitkokset olivat heti reitin alussa ja loppupäivä menikin melkein retkeilyn merkeissä. Pidimme evästaukoa Sotkajärven tulistelupaikalla. Sotkajärven jälkeen purettavia pitkoksia ei tainnut olla enää ollenkaan, joten keskityimme vain polun päälle kaatuneiden puiden raivaamiseen pois tieltä. Polku tarjosi ihan mukavia maisemiakin kulkiessaan korkean harjun päällä

kuva: Tiina Väyrynen

Tiistai-iltana sääennusteet näyttivät karuilta. Yöllä oli odotettavissa vesisadetta, joka kestäisi 2 vuorokautta putkeen. Varauduimme kiristämällä teltan naruja ja etsimällä kumisaappaat ja sadetakit valmiiksi. Ja niin se sade alkoikin. Onneksi suunnitellut polkuraivaukset oli saatu jo tehtyä ja saimme keskiviikoksi siistin sisähomman. Menimme siivoamaan Ravadasjärven ison autiotuvan. Siivosimme kaksipuoleisen tuvan lattiasta kattoon melko perusteellisesti. Pesimme ikkunatkin ja pyyhimme pölyjä seinähirsistä. Siivoaminen oli tuhat kertaa mielekkäämpää kuin kotona ja palkinnoksi sai hyvän mielen siitä, että siistiin tupaan olisi mukava seuraavien matkalaisten saapua. Kun työt oli tehty, ehdimme käydä kävellen katsomassa myös hienoa Ravadaskönkään putousta ennen kuin jokivene tuli taas meitä hakemaan. Pitkä matka Ravadakselta Njurkulahteen jokiveneellä oli todella kylmää kyytiä.

kuva: Tiina Väyrynen

kuva: Tiina Väyrynen

kuva: Tiina Väyrynen

Vesisade jatkui myös viimeisenä työpäivänä torstaina. Sieriknivan rakennustyömaalla työt osittain seisoivat, koska kattoa ei kannattanut tehdä sateella. Menimme kuitenkin isolla porukalla Sieriknivalle tekemään pientä raivausta ja risujen polttoa. Metsähallituksen miehet kaatoivat puita, me muut kannoimme oksat poltettavaksi. Teimme hieman lyhennetyn päivän, mutta siitä huolimatta saimme tehtyä kaiken mitä pitikin. Ajattelin, että pitää mennä käymään Lemmenjoella ja Sieriknivalla uudestaan ensi vuonna, jotta saa nähdä uuden tuvan ja pihapiirin valmiina.

kuva:Tiina Väyrynen

Perjantaina meillä olikin sitten retkipäivä. Meille oli varattu opastettu kierros Saamelaismuseo Siidaan Inarissa. Kierroksen jälkeen Metsähallitus maksoi meille myös lounaan museon lounaskahvilassa. Museokierroksen jälkeen lähdimme pienellä porukalla katsomaan myös Inarin keskustan lähettyvillä virtaavaa Juutuajokea ja sen koskia. Löysimme H:n kanssa myös pari geokätköä.


Perjantai-iltana porukka oli vähentynyt muutaman karattua jo kotimatkalle. Tämä oli meistä jäljellejääneistä hieman epäreilua, sillä lauantaiaamuna oli jäljellä vielä koko Metsähallituksen tuvan siivous ja kaikkien yhteisten tavaroiden pakkaaminen autoihin ja peräkärryyn. Saimme purkaa oman telttamme jo perjantaina ja siirtyä viimeiseksi yöksi sänkyihin nukkumaan kun pihamökissä nukkuneet leiriläiset olivat myös jo lähteneet. Pölyinen pihamökki tuntui monen telttayön jälkeen ihan hotellitasoiselta. Hoidimme loppusiivouksen kuitenkin reippaasti ja pääsimme lähtemään Lemmenjoelta jo yhdeksän jälkeen aamulla. H oli edellisen kesän Kiilopään talkooleirin yhteydessä käynyt Vuotson lähellä olevalla Pyhä-Nattanen -tunturilla. Hän halusi esitellä paikan minullekin, joten teimme kotimatkalla pienen retken sinne. Tie nelostieltä Sompion luonnonpuistossa sijaitseville tuntureille oli melko kuoppainen, mutta perus pikkuautollakin pääsi perille. Polku parkkipaikalta huipulle oli hyvin viitoitettu. Mitä ylemmäs päästiin, sitä kivikkoisempaa oli - sellaista oikeaa Lapinvaellusfiilistä.. H kielsi katsomasta taakse ennen kuin oltaisiin ihan huipulla. Houkutus oli suuri, mutta perillä ymmärsin miksi maisemaa ei kannattanut pilata vilkuilemalla. Hyödynsimme vielä Ravadaksen tuvalta päälle jäänyttä siivousvimmaa ja veimme tunturin laella olevasta päivätuvasta mennessämme roskia ja tyhjiä pulloja. Lakaisimme lattiankin ja poltimme kamiinassa palavat roskat. On ihmeellistä miten ihmiset jaksavat roudata ties mitä mukanaan erämaahan, mutta pois niitä ei jaksetakaan kantaa.


Matkan loputtua Muhoksella olo oli haikea. Olisi tehtyt mieli lähteä saman tien uudelle reissulle, ei suinkaan seuraavana päivänä junalla takaisin kotiin Tampereelle. Lemmenjoen kansallispuisto oli kaunis paikka, ja oli hienoa päästä näkemään monta eri paikkaa joen varrella. Jokivenekyytikin oli mukavaa vaihtelua. Suosittelen kyllä kaikille Lemmenjokea. Polut olivat helppoja kulkea ja lyhyiden matkojen välein löytyy tulipaikkoja ja tupia. Nyt kannattaa mennä katsomaan uutta Sieriknivan tupaakin, jonka meidän leirin talkoolaiset pystyttivät.




lauantai 10. kesäkuuta 2017

Helvetinjärven kansallispuisto

Lähdin heti kesäloman alkajaisiksi telttareissulle. Paikaksi valikoitui nopeasti työvuoron jälkeen perjantai-iltana saavutettavissa oleva Helvetinjärven kansallispuisto. Olimme käyneet Helvetinkolulla päiväretkellä edellisenä kesänä, mutta puiston muut osat olivat vielä tutkimatta. Mukaan pääsi taas Elli-koira.

Olin alun pitäen kaavaillut yöpaikaksi Haukanhietaa, mutta työkaverini ja muutaman Facebook-ryhmäläisen kommenteista päätellen paikka on kauniina kesäiltoina melko ruuhkainen. Tämä ei kuullostanut kovin houkuttelevalta, joten päädyin yöksi Haukanhiedalta parin kilometrin päässä olevaan Heinälahteen. Jätin auton Haukanhiedan lähellä olevalle pysäköintialueelle ja polku perille löytyi helposti. Parkkipaikalla satoi muutama pisara vettä, mutta paikallinen pikkukuuro vilisti ohi. Sää oli lämmin ja tuntui vihdoinkin kesältä.

Heinälahdessa oli nuotiopaikka, huussi ja liiteri. Pystytin teltan lähelle nuotiopaikkaa, joka ei tarkemmin paikkaa tutkittuani ollut ollenkaan se kaunein paikka.  Hieman kauempana nuotiopaikasta pienessä niemessä olisi ollut todella ihania telttapaikkoja. Painuin nukkumaan jo puoli kymmeneltä. Muita yöpyjiä ei näkynyt.



Yö tuntui vielä viileältä makuupussin ulkopuolella. Aamu oli sumuinen. Järven vastarantaa ei näkynyt. Sumu kuitenkin hälveni aamupalaa laittaessani ja pakatessani telttaa alkoikin paistaa jo aurinko. Kävelimme takaisin autolle, jonne jätin yöpymistavarat ja vaihdoin päivärepun selkään. Tässä vaiheessa P-paikalla oli meidän auton lisäksi jo seitsemän muuta autoa. Edellisenä iltana niitä oli ollut vasta viisi. Paikka oli siis selvästi suosittu. Haukanhiedalla oli tien vieressä kaivo, ja lähempänä rantaa keittokatos ja parikin nuotiopaikkaa. Heti keittokatoksen nurkilla minua vastaan tulivat pari kiroilevaa esiteiniä ja heidän mäkättävä äitinsä. Kävelin rantaa pitkin ja näin pari muutakin telttaseuruetta. Varsinaista ruuhkaa ei siis ollut, mutta yksinäisyys Heinälahdessa oli kuitenkin ollut ihan mukavaa. Itse ranta oli kaunis ja houkutteli uimaan. Harmi, että uikkarit eivät olleet mukana.



Koska päivästä näytti tulevan kaunis, päätin jatkaa merkittyä polkua Helvetinkolulle, jonne oli Haukanhiedalta 5,5 km. Polku oli selkeästi merkattu punaisin maalimerkein, eikä hämääviä risteyksiä tai muuta eksymisvaaraa aiheuttavaa ollut. Polku alkuun leveä kuin moottoritie, ja liikkujiakin melkein yhtä paljon. Takanani kulkevan viiden hengen naisjoukon kälätys kuului usean sadan metrin päähän, kun taas edelläni kävelevän miehen hajuste haisi nenään hyvin vahvasti vielä kun mies oli jo kadonnut näkyvistä seuraavan nyppylän taakse. Matkalle osui myös toinen telttailualue Iso-Ruokejärvi.



Helvetinkolun lähestyessä maisema alkoi muuttua jyrkemmäksi. Portaita oli niin ylös kuin alaspäin. Matkalle osui myös hieno siirtolohkare, jonka päälle ohikulkijat olivat laittaneet oman kivensä. Olipa joku laittanut kivelle myös hedelmäkarkin, jonka minä sitten närkästyneenä viskasin lepikkoon. Jälkeenpäin tämä kyllä huvitti, mutta tuo karkki ei vain mitenkään kuulunut tähän taideteokseen. Matkalla näin myös hämmentävästi keskeltä katkenneiden puita. Ehkä myrskytuulen tekosia.



Helvetinkolulla olikin siten porukkaa melko paljon. Joku oli lähtenyt maisemia katsomaan tennareissa ja merkkilaukku käsivarressa roikkuen. Itse tunsin oloni melkoisen metsäläiseksi hikisissä vaatteissani ja korkeavartisissa vaelluskengissä. Itse paikka oli kuitenkin ihan yhtä nätti kuin viime vuodelta muistin. Näköalapaikalta oli kaunis näkymä Helvetinjärven ylle ja alhaalla järven rannassa oli päivätupa ja tulipaikka. Päivätuvan läheisyydessä on yöpyminen kielletty. Helvetinkolulle pääsee helpoiten Kankimäen P-alueelta, jossa on myös pieni kahvila ja kioski. Kankimäestä Helvetinkolulle ja takaisin kulkee Helvetistä Itään -niminen noin 4 km mittainen rengasreitti. Näitä "Helvetistä Itään" -viittoja nähdessä alkaa väkisinkin soida päässä Kotiteollisuuden saman niminen biisi.



Takaisin tallustin samaa reittiä, koska vaihtoehtoisia polkuja ei ollut. Kansallispuistosta jäi näkemättä vielä Luomajärven alue, mutta siellä ehtii käydä vielä jonain toisena hetkenä. Matkaa kun ei kotoa ole kovinkaan paljon. Tästä se vaelluskesä voi taas alkaa.Tässä vaiheessa täytyy taas pahoitella kuvien surkeaa laatua, koska mukana oli vain puhelimen kamera, joka ainakin tässä minun älypuhelimessani saa aikaan vain pimeitä, tai sitten ylivalottuneita kuvia. Onneksi tämä ei olekaan mikään valokuvausblogi.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Evon ja Taruksen retkeilyalueet

Kevät, vihdoinkin! Viime vuonnakin tein vuoden ensimmäisen vaellusreissun huhtikuussa, niin myös tänä vuonna. Olin katsellut Evon aluetta jo viime keväänä, mutta nyt siis suuntasin Elli-koirani kanssa Hämeenlinnaan Evon ja Taruksen retkeilyalueille. Evo on siis Metsähallituksen hoitama retkeilyalue, vieressä sijaitseva Taruksen alue kuuluu Hämeenlinnan kaupungille.

Matkalla kohtasin jo monenlaista säätä aina auringonpaisteesta lumisateeseen. Evolle päästyäni satoi hiljalleen räntää. Pysähdyin ensin Evokeskuksen edessä katsomassa opastekarttaa. Evokeskukselta määränpäähäni Kristianin torpalle olisi kertynyt vähän liiaksi matkaa, joten ajoin auton Rahtijärven pysäköintialueella. Heti sinne päästyäni alkoikin sataa sitten ihan kunnolla lunta. Noh, pieni takatalvi ei meitä vielä lannistanut. Lähdimme kävelemään Sorsakolun laavulle päin. Polku kulki vuolaan pikku joen vartta, jonka kevät oli saanut virtaamaan vilkkaasti.


Kävelin Savijärven länsipuolta. Noin kilometri ennen Sorsakolun laavua tulivat ensimmäiset vastaantulijat, jotka hämmästelivät Elli-koiran sadevaatetusta. Ellillä on niin ohut turkki, että kastuessaan se alkaa helposti palella. Siksi silläkin on vaatteet päällä. Lunta tuprutti ihan kunnolla ja juuri ennen Sorsakolua en enää nähnyt polulla juuri ohittamieni ihmisten jälkiä. Laavulle päästyäni siellä oli onneksi tulet valmiina. Siinä veden kiehumista odotellessa alkoi aurinkokin paistaa.


Sorsakolulta lähdin seuraamaan Tarukselle päin menevää polkua Sorsajärven itäpuolella. Ohitin Haarajärven pysäköintipaikalle vievän polkuopasteen ja siinä vaiheessa olin vielä kartalla. Kävelin aivan omissa ajatuksissani, kunnes huomasin järven olevan taas oikealla puolellani ja näinkin saman Sorsakolun näkyvän edessäni. Mitä ihmettä? Olinko kiertänyt ympyrää ja ohittanut oikealle kääntyvän polun risteyksen? Tympääntyneenä kävelin takaisinpäin ja ihmettelin missä oikein olin. Tarukselle päin osoittavaa viittaa ei näkynyt, mutta löysin yhden polun. Heti polun alkajaisiksi olisi pitänyt ylittää vuolas oja jäisiä ja lumisia kiviä pitkin ja sitten kiivetä jyrkkää lumista rinnettä. Olisin ehkä päässyt ojan yli ja mäen päälle, mutta mitä jos polku ei sittenkään olisi oikea reitti? Jyrkänteen tuleminen alaspäin niissä olosuhteissa ei kiinnostanut ja päätimme että tämä olisi minulle ja Ellille turhan extremeä. Päätin kävellä pysäköintialueelle vievälle polulle ja jatkaa matkaa pysäköintialueelta tietä pitkin. Myöhemmin asiaa kartan kanssa pähkäillessäni tuo extreme-reitti todellakin oli oikea reitti, eikä kartallani näkynyt ollenkaan sitä Sorsajärven itäistä rantaviivaa seuraavaa polkua jolla olin ollut.

Tieltä olisi päässyt parissa kohtaa takaisin polulle, mutta harhailustani tympääntyneenä kävelin tietä pitkin Taruksen retkeilyalueen puolelle. Tiellä meitä vastaan hölkkäili pari peuraa, mutta huhuilin ne karkuun ennen kuin Elli ehti innostua niistä liikaa. Käännyin enne Koverojärveä pikkutielle ja polulle, jonka varressa oli Kymppi-niminen laavu. Siellä tapasin pari retkeilijää, jotka kertoivat majapaikkani Kristianin torpan eli Kristiaanin olevan jo ihan lähellä. Tässä vaiheessa reitin löytäminen ei enää tuottanut vaikeuksia. Ulkoa vaatimaton, mutta sisältä varsin tasokas mökki nökötti kuusikossa mäen päällä. Mökillä oli myös kaivo ja nuotiopaikka. Tuvan varustukseen kuului kerrossängyt neljälle, öljylamput, astiat ja kaasulevy. Harmi vaan, että en saanut kaasulevyä toimimaan. Minun diagnoosini oli että kaasupullo oli joko tyhjä, tai letku tukossa. Keitin vettä nokipannulla takassa samalla kun lämmittelin mökkiä.




Vieraskirjassa ei ollut merkintöjä turhan tiuhaan. Hieno torppa oli ilmeisesti suurimman osan aikaa tyhjillään. Moni oli myös kirjoittanut tuvan lämmenneen liian kuumaksi. En tiedä mitä tein väärin, mutta itse en saanut sisälämpötilaa nousemaan yli 14 asteen. Nukuimme kuitenkin hyvin ja aamulla maisema oli edelleen luminen. Lunta oli tullut yön aikana lisääkin. Illalla tehdyt jalanjäljet olivat hävinneet uuden lumen alle. Aamu oli kuitenkin aurinkoinen ja peipot visersivät. Takan hiilloksen sammumista odotellessa aamun lähtö venähti, mutta eihän minulla varsinaisesti ollut mihinkään kiire.

Lähdin seuraamaan tuvan vierestä menevää Savotta-polkua Kelkutteen kämpälle päin. Polun varressa oli alueen historiasta ja siellä asuneiden torppareiden elämästä kertovia tauluja. Polku alkoi lupaavasti, mutta pian saavuttiin hakkuuaukean reunaan. Metsäkone oli möyhinut polun päällä ristiin rastiin ja välillä sai ihan etsimällä etsiä seuraavaa vihreää ilveksen tassun muotoista reittimerkkiä (alueella kulkevan Ilvesvaelluksen reittimerkinnät) kun polusta ei enää saanut selvää. Tielle päästyämme käännyin Koveron telttailualueelle päin. Teimme Koverolla pikapysähdyksen. Koverojärvi näytti viehättävältä erämaajärveltä. Jatkoin matkaani taas tylsästi tietä pitkin kohti Sorsakolua. Lunta oli paikoin vielä ihan kunnolla. Pysähdyin samalla Sorsakolun laavulla kuin edellisenäkin päivänä, mutta takaisin autolle päin kävelin sentään eri puolelta Savijärveä kuin edellisenä päivänä. Polku oli paikoin vaikeakulkuinen kivien ja liukkaiden juurien vuoksi, mutta tällä kertaa reittimerkit löytyivät hyvin. Toisen päivän bongauksiin kuuluivat suuret siirtolohkareet ja ihanan solisevana virtaava Keltaoja.





Auto oli paikallaan ja lähdimme ajelemaan poutasäässä kohti kotia. En ollut aikaisemmin käynyt Evolla tai Taruksella, mutta ehkä paikka ja varsinkin majapaikka ansaitsee vielä toisen mahdollisuuden. Ihan vain vinkiksi voin kertoa että Evolle ei  kannata lähteä ihan ilman karttaa, kompassia ja kartanlukutaitoa. Polkuja menee paljon ja vain osa niistä on kartalla, saatikka sitten että olisivat merkittyjä retkeilyreittejä.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Osa Birgitan polusta

Lokakuun alussa olin muutaman päivän vuosilomalla ilman auton käyttömahdollisuutta. Mieli halusi metsään, mutta julkisten varassa vaelluskohteisiin seikkailu vaikutti kovin hankalalta. Niinpä päätin suunnata Birgitan polulle Lempäälään, vain parinkymmenen kilometrin päähän kotoa. Olin käynyt talvella koirien kanssa yhdellä Birgitan polun varrella olevalla kodalla, ja kesällä kävimme iltakaakaolla Kirskaanniemen kalliolla Lempäälässä, joten reitti oli jo hieman tuttu. Birgitan polku kulkee siis Lempäälässä noin 50 km pituisen lenkin. Kyseessä on rengasreitti, mutta reitti kulkee paljon myös taajamassa, joka tuntui vähän oudolta ajatukselta. Päätin valita reitin itäosan ja tehdä yhden yön reissun. En ottanut mukaan edes koiraani, jonka kylmänkestävyys ei ole paras mahdollinen.


Lähdin liikkeelle iltapäivästä Paattakaisen pysäköintialueelta Tampere-Valkeakoski -tien varresta, jonne sain autokyydin. Pysäköintialueelta oli heti hyvät opasteet polulle ja kohti Vähä-Kausjärveä, jonne suuntasin ensimmäisenä. Birgitan polun esitekartassa on merkattu polun vaativuus eri väreillä. Tämä osuus oli osittain punainen, eli vaikea reitti. Syy selvisi pian. Vaikka ei oltu Lapin erämaassa, ei kivikkoinen polku päästänyt helpolla.


Ennen Vähä-Kausjärveä olisi ollut mahdollista poiketa Kyynärön laavulle, mutta koska siellä ei tietääkseni ollut mitään erityistä, päätin kävellä suoraan. Polku kulki pitkään myös järven rantaa. Syksyinen järvimaisema ei ollut hullumpi.


Vähä-Kausjärvellä näin yhden naisen, muuten ei retkeilijöitä ollut liikkeellä. Ihmekös tuo, olihan maanantai. Vähä-Kausjärvellä oli kamiinalämmitteinen pimeä korsu (kai se on oikea termi tähän?) ja tulipaikka. Katsoin tässä vaiheessa kelloa ja koska en halunnut olla yöpymispaikassani Vähä-Riutalla liian aikaisin, päätin pitää kunnon tauon, olihan päivä kaunis ja ketään ei ollut häiritsemässä. Nuotion sytytys ei kyllä ollut ollut yhtä vaikeaa sitten lapsuuden partiovuosien. Puut liiterissä olivat märkää kuusta ja sytykkeitä sai vuolla melkoisen kasan ennen kuin tuli kunnolla syttyi.


Kartan mukaan tässä vaiheessa polku muuttui keskivaikeasta helposti ja se kyllä myös tuntui. Seuraavat neljä kilometriä Savontielle asti kulkivat nopsaan. Jossain vaiheessa aloin miettiä liikaa auringon laskemista ja sitä mihin asti päivänvaloa tässä vaiheessa syksyä vielä riittikään. Ihan turhaan. Metsä oli nättiä ja minä typeränä rynnistin sen läpi muka kiireisenä.


Noin 300m ennen Vähä-Riutalle saapumista kuulin ihmisten ääniä. Ja mikä pahinta - lasten ääniä. En todellakaan haluaisi viettää iltaani huutavien lasten kanssa. Onneksi lapsiperhe oli juuri lähdössä kun saavuin paikalle ja sainkin viettää illan ja yön Vähä-Riutalla ihan itsekseni. Vähä-Riutalla oli kaksipuoleinen laavu, tulipaikka ja laituri. Jos olisi ollut kesä, olisin varmasti uinut. Järvi oli kaunis ja todella tyyni. Otin ruuanlaittovedet järvestä, eikä mitään sivumakuja ollut. Tulen teko laavulla oli lähes yhtä hankalaa kuin aikaisemmin päivällä. Tästä viisastuneena vuolin sytykkeitä ison kasan ja pilkoin pieniä puita valmiiksi laavun sisälle kuivumaan, jotta aamulla ei tarvitsisi kohmeessa tuskailla märkien puiden kanssa. Ilta pimeni nopeasti ja kävin nukkumaan lämpimästi pukeutuneena. Untuvainen kesäpussini piti lämmön hyvin. Aamulla laavussa lämpömittarini näytti noin +2 astetta.



Lähdin liikkeelle hyvissä ajoin aamulla. Aamu oli puolipilvinen ja kirpakka. Polku oli jälleen haastavampi ja jossain kohdin jopa ärsyttävä. Erityisen hienoja maisemia ei näkynyt, sellaista perus metsää ja pöpelikköä, mutta kuurainen maa oli sellaisenaankin ihan nätti. Reitti kulki yhdessä välissä myös suuren sähkölinjan alla.




7,7 kilometriä yöpymispaikalta saavuin Kirskaanniemeen, joka on reitin suosituin laavu. Tälläkin kertaa paikalla oli useampi päiväretkeilijä, mutta koska reissuni oli jo loppusuoralla, ei seura haitannut. Söin vielä eväitä ja ihastelin kaunista niemeä ennen kuin suuntasin kohti Tampereen Vuoresta ja bussipysäkkiä. Polku Kirskaanniemestä läheiselle parkkipaikalle on pelkkää isoa juurakkoa. Vähän huoletti maaston kuluminen, mahtavatko puut kestää. Lopun kilometrit tietä pitkin olivat jo tuskaa, sillä jostain syystä kenkäni alkoi hiertää jotain luuta oikeassa jalassani. Harmittaa, tulinhan ostaneeksi keväällä ihan liian kalliit kengät.



Lähtisinkö Birgitan polulle uudestaan? Noh, ehkä päiväretkelle. Kaikki laavut ja kodat ovat helposti saavutettavissa myös autolla, joten miksikäs ei. Juuri tämä seikka kyllä latistaa retki-fiilistä, kun ei tarvitse nähdä vaivaa päästäkseen perille. Mutta hei, olinhan Lempäälässä, en Lapissa.

tiistai 16. elokuuta 2016

Herajärven kierros, Koli

Mieheni sisko oli jo talvella ehdottanut yhteistä vaellusreissua. Paikaksi valikoitui Koli ja siellä kulkeva Herajärven kierros. Reissua suunniteltiin pitkään ja viimein elokuussa odotettu päivä koitti. Vaellukselle lähtivät siis itseni lisäksi mieheni J, hänen siskonsa H ja koiramme Elli. Toinen koira Luru sai jäädä hoitoon, se kun ei ole kovin hyvää reissuseuraa pidemmillä matkoilla.

Ajomatka Kolille Kuopion kautta kesti monta tuntia ja olimme perillä vasta iltapäivällä. Haimme Kolin luontokeskus Ukosta avaimen viimeisen vaellusyön majapaikkaan Mäkrän majalle. Ostimme myös yksinkertaisen kartan. Olin harmikseni unohtanut tarkemman maastokartan kotiin, mutta selvisimme reittikartalla oikein hyvin. Päätimme jättää Kolin huiput viimeiselle päivälle ja oikaisimme autolla Peiponpellon pysäköintialueelle. Tästä kävelimme pari kilometriä tasaista polkua pitkin Myllypuron telttailualueelle, johon jäimme yöksi. H viritteli itselleen makuupaikaksi juuri hankkimansa riippumaton, minä ja J telttailimme. Paikka oli oikein viihtyisä. Otimme juomavedet purosta, mutta keitimme ne vielä varmuuden vuoksi. Illalla tulivat myös toiset telttailijat, mutta ruuhkaa ei siis ollut.



Aamulla heräsimme kun sade alkoi hiljalleen ropisuttaa teltan kattoa. Onneksi H oli herännyt hetkeä aikaisemmin riippumatossaan ja sai kasattua sen juuri ennen kuin alkoi sataa. Aamupalaa teimme pienen kesäsateen ropistessa, mutta se loppui onneksi lyhyeen. Harmillisesti se ehti kuitenkin kastella telttamme, joten saimme kasata kostean teltan. Myllypurolta matka jatkui kohti Ryläystä. Olimme lukeneet reittikuvauksesta, että nousu Ryläykselle on vaativa ja niin se todella olikin. Ryläyksellä oli kota ja vähän matkan päässä siitä näkötorni. Pidimme Kodan tulipaikalla pientä evästaukoa, jonka aikana alkoi tuulla navakasti. Päästyämme näkötornille, sai hatustaan pitää jo kiinni. Näkötornilta näki hyvin että sade oli taas alkamassa.


Onneksi sadekuuro ei taaskaan kestänyt kauaa. Laskeuduttuamme Ryläykseltä, alkoi tälle reitille tyypillinen ylös-alas-ylös -tallustaminen. Matkalla saimme ihailla kauniita maisemia vaarojen päältä Herajärvelle päin. Pysähdyimme eräälle kauniille paikalle tekemään lounasta. Eniten mieleenpainuvan tästä paikasta teki se, että minut yllätettiin ihan oikealla kosinnalla! J ei ollut uskaltanut ostaa sormusta, mutta sain sormeeni mustikanvarvun.



Matka jatkui kohti Kiviniemeä, jossa oli tarkoitus saunoa ja yöpyä. Matkan varrelle osui vielä pari hienoa näköalaa. Pari kilometriä ennen Kiviniemeä oli mahdollisuus jättää viimeinen vaara, Kolinvaara, kiipeämättä ja kävellä loppumatka tietä. Alaspäin kävely oli rasittanut varpaani sen verran pahasti että jätin viimeisen vaaran kiipeämättä ja menin kiertoreittiä. J ja H valitsivan vaaran, joka ei osoittautunut erityisen hienoksi. Matkalla oli mm hakkuuaukeaa. Tietä pitkin opasteet Kiviniemeen olivat hyvät. 



Kiviniemessä ennen varsinaista Kiviniemen tilaa oli rannassa vapaassa käytössä oleva sauna, tulipaikka ja alue telttailuun. Kiviniemessä yöpyjiä olikin sitten jo enemmän ja paikalla ensimmäisenä ollut saksalaisperheen äiti organisoi kaikille porukoille saunavuorot. Saunassa sai kunnon löylyt ja Herajärven rannassa oli hyvä uimarantakin. Päivän sää oli ollut hyvin epävakainen, joten pystytimme H:llekin teltan. Kiviniemen tilalta saimme puhdasta juomavettä ja siellä oli mahdollisuus käyttää ihan sisävessaakin, mitä luksusta!



Kiviniemen jälkeen menimme Sikosalmen yli hauskalla vetolautalla. Tästä eteenpäin melkein Lakkalaan asti polku oli hyvin mutainen ja kulki pääasiassa tylsässä lehtipuuvaltaisessa sekametsässä. Ei siis mitään nähtävää. Lakkalan tilan ympäristö sen sijaan oli nätti. Tupa oli lammaspaimenten käytössä ja mutta tulipaikka ja telttailualue tarjosivat hyvän lepopaikan. Täydensimme vesipulloja järvestä, jotta meillä olisi ruuanlaittovettä seuraavalle tauolle. Vedenottopaikat koko Herajärven kierroksella olivat kyllä hyvin rajalliset ja jälkeenpäin haikailin vedenpuhdistustabletteja, jotta ei olisi tarvinnut keitellä juomavesiä. Ruokataukoa pidimme Pitkälammella. Lampi oli samea, mutta ihan nätti.



Lounastauon jälkeen teimme yhteensä noin kolmen kilometrin piston Pirunkirkolle ja takaisin. Pirunkirkko oli siis luola, jonne pääsi ryömimään sisälle. Ei erityisen vaikuttava, mutta kai se kannatti käydä katsomassa. Polku Herajärven kierroksen ja Pirunkirkon välillä oli rasittava ja paikoin myös aika jyrkkä.

Loputtoman pitkältä tuntunut metsätaival Pirunkirkon risteyksestä Havukanaholle päättyi tielle. Loppumatka majapaikkaamme Mäkrän majalle olikin sitten tasaista, ensin isompaa, sitten vähän pienempää tietä. Sadekuuro yllätti taas, ehkä pari kilometriä ennen määränpäätä. Vesivarastomme alkoivat huveta, eikä majalla olisi kaivoa tai lähdettä. Vettä pitäisi siis lähteä hakemaan järvestä, jonne olisi vielä kilometrin matka mökiltä. Saavuttuamme jo vähän kiukkuisina majalle, löysimme sieltä kuitenkin pienen lirisevän puron. Päätimme että otamme pesu- ja juomavedet purosta, emmekä lähde enää järvelle. Tämä oli hyvä päätös, koska väsymys oli ottaa jo vallan. Illalla hihiteltiin vanhoille kummitusjutuille ja uni maistui hyvin majan pehmeillä patjoilla.





Aamuyöllä havahduin hetkeksi sateen ropinaan. Olimme osanneet odottaa sadetta sääennusteen pohjalta, joten se ei erityisesti latistanut mielialaa. Harmi vain että edessä olisi vielä hienoja näköaloja Mäkrävaaran huipulta. Eräässä polun risteyksessä olisi ollut mahdollista vielä valita vaaran laen kiertävä reitti suoraan Ikolanaholle, mutta päätimme kuitenkin kiivetä vesisateessä jyrkkää polkua Mäkrälle. Maisemat olivat utuiset, mutta kannatti silti. Märkän laella oli monta polkua, eikä ollenkaan opasteita, mikä oli kyllä hieman hämäävää. Kastuimme sadevarusteista huolimatta ihan likomäriksi, joten loppumatkalla Mäkrävaaralta takaisin autolle Peiponpeltoon ei juuri turhia pysähdelty. Ikolanaho näytti kyllä mukavalta.



Veimme avaimet takaisin luontokeskukseen ja lähdimme vielä ilman rinkkoja katsomaan olisiko Ukko-Kolin laelta nähnyt jotain. Eipä näkynyt! 


Väsyneinä ja märkinä, mutta ihan tyytyväisiä tehtyyn reissuun menimme lounaalle huoltoasemalle. Siitä matka jatkuikin Kuopioon, jossa meitä odotti kaverin sauna ja ruhtinaallinen päivällinen. Kolista jäi mieleen maisemien vaihtelevuus. Kauniina päivinä aurinkoisilla ahoilla olisi voinut pysähtyä pidempäänkin. Kolme yötä oli reitille hyvä tahti, kahdellakin olisi toki selvinnyt. Juomaveden saatavuus oli kyllä vähän huono, mutta selvisimme!