maanantai 30. heinäkuuta 2018

Talkooleiri Pyhä-Luostolla

Heinäkuussa 2018 pääsin taas talkoilemaan Pidä Lappi siistinä Ry:n kanssa Lappiin. Tällä kertaa mukana oli minun ja H:n lisäksi myös mieheni J. Talkooleirin paikkana oli Pyhä-Luoston kansallispuisto. Leirimme tukikohta oli noin 5 km Pyhän keskustasta sijaitseva Matkailukeskus Pyhän Asteli. Majoituimme omissa teltoissa.

Pyhä-Luoston kansallispuisto oli minulle tuttu paikka vuodelta 2015, jolloin kävin vaeltamassa Luoston ja Pyhän välisen vaellusreitin. Oli kuitenkin kiva palata hienoon puistoon. Maanantaiaamuna jakaannuimme taas erilaisiin työkohteisiin ympäri aluetta. Suurin urakka oli Karhunjuomalammen päivätuvan remontti, jonka työmaalle minäkin päädyin sitten koko viikoksi. Tuvassa oli havaittu kurjaa ummehtunutta hajua ja koko tuvan alakatto ja lattia eristeineen oli päätetty uusia. Katolle oli tulossa myös uusi kattohuopa.

Työmaa alullaan

Työmaata varten pihaan oli tuotu suuri roskalava. Lavan reunaan oli laitettu sekä suomeksi että englanniksi kyltit, jossa pyydettiin, etteivät retkeilijät laittaisi lavalle omia roskiaan, koska se oli varattu työmaan purkujätteille. No arvaahan sen, että työpäivämme ensimmäinen tehtävä oli tyhjentää roskalava retkeilijöiden tyhjistä pastapusseista ja myslipatukkakääreistä. En voi käsittää miten jotkut kehtaavat olla välittämättä selkeistä ohjeista.Seuraavaksi päästiinkin tyhjentämään tupa kaikista kalusteista ja tavaroista, jotta purkaminen voitiin aloittaa.

Tuvan pöydät ja penkit olivat muuten hyväkuntoiset, mutta niihin oli vuosien aikana kaiverrettu monenlaisia kirjoituksia. Pääsin mukaan kunnostamaan kalusteita. Ensin ne höylättiin ja sitten vielä hiottiin kahdella eri vahvuisella hiomapaperilla. Lopuksi pintaan laitettiin vielä öljyvaha. Tähän projektiin menikin sitten melkein neljä päivää kaiken muun työn ohessa.

Penkit hiottuina

 Toisena työpäivänä tuvalla päästiin vanhojen lasivillojen poistoon. Se oli jokseenkin viheliäistä hommaa, koska lasivilla tuntui tunkeutuvan myös työhaalareiden läpi. Hengityssuojaimen sisällä oli helteessä jokseenkin kurja hengittää. Oli kuitenkin hyvä, että saimme kokemusta siitäkin hommasta, onhan lattian uusiminen ajankohtaista myös omalla kesämökillämme. Kattovillat olivat vielä hyvät, mutta lattian alla oli myyrien pesiä ja jätöksiä, jotka aiheuttivat pahaa hajua. Kauhulla odotan mitä oman mökkimme lattiasta löytyykään. Toisen työpäivän päätteeksi päätimme kävellä työmaalta takaisin hienon Isokurun kautta. Olin käynyt siellä edelliselläkin kertaa, mutta paikka oli edelleen yhtä hieno. Komean Uhriharjun päältä laskeudutaan pitkiä portaita alas Isokuruun. Kurun pohjalla on kaunis Pyhänkasteenlampi ja Pyhänkasteenputous.

Isokuru

Kolmantena työpäivänä osa työporukastamme pääsi uusimaan lautoja juurikin Isokurun pohjalla kulkeviin kulkusiltoihin. Puiset rakententeet vaativat jatkuvaa huoltoa. Osa teki maastopyöräreitin merkkausta Luoston päässä. Karhunjuomalammen työmaalla oltiin hyvässä vaiheessa ja saatiin vastaanottaa myös suuri rakennustarvikekuorma, joka toimitettiin paikalle traktorilla. Oli uskomatonta miten pieneen pihaan mahtui yhtä aikaa myös toinen traktori peräkärryineen, kun täysi roskalava tultiin hakemaan pois. Onneksi sinä päivänä paikalla ei ollut yhtä paljon retkeilijöitä kuin kahtena edellisenä. Välillä meillä oli täysi työ paimentaa uteliaita ulkopuolisia pois työmaa-alueelta, jotka kylteistä ja huomionauhoista huolimatta tuppautuivat kurkkimaan alueelle ajattelematta sen sisältävän mahdollisesti hengitykselle haitallista lasivillapölyä, nauloja ja monenlaisia työkaluja. Pitipä melkein suuttuakin kahdelle teinipojalle, jotka tuppasivat työmaalle etsimään tuvalle piilotettua geokätköä. Olihan se kätkö toki ollut siellä, mutta koska talkooporukassamme oli monta kätköilijää, olimme sen jo löytäneet ja poistaneet työmaan ajaksi.

Pihapiirin laavu. Takana näkyy aita, jota myös korjattiin

Viimeisenä työpäivänä alkoivat hommat Karhunjuomalammella jo loppua. Pihaa ympäröivää aitaa oli myös korjattu koko viikko ja sekin tuli valmiiksi. Öljysin tuvan penkit ja pöydät ja loppuaika meni pihapiiriä siistiessä. Pieni sadekuurokin saatiin. Päätimme käydä päivän päätteeksi kipuamassa vielä Noitatunturin laelle. Näkymät olivat hienot. Tunturin päällä tuulikin kivasti. Tunturikeikan aikana paluukyytimme Karhunjuomalammelta olikin jo lähtenyt, niin saimme kävellä takaisin Asteliin. Toki minä ja eräs toinen talkoolainen kävelimme vain osan matkasta ja väsyneinä soitimme kyydin Luontokeskus Naavalle. Kaikenkaikkiaan työpäivät menivät kuitenkin todella nopeasti ja jäi tuntuma, että enemmänkin olisi voinut tehdä.

Välillä ehti lepäilemäänkin

Annikinlampi Noitatunturin juurella

Näkymää Noitatunturilta

Perjantaina meillä oli taas leirillä tapoihin kuuluva retkipäivä. Saimme opastetun kierroksen Luontokeskus Naavassa ja kyydin maisemahissillä Kultakeron päälle. Maisemat olivat sieltäkin hienot. Kävimme katsomassa myös Aittakurua, jonka pohjalle on rakennettu varsin persoonallinen konserttipaikka. Lähdimme vielä iltapäivällä pienellä porukalla käymään geokätköilemässä ja kipuamassa Ukko-Luoston päälle. Itse olin siellä kerran jo käynytkin, joten jättäydyin porukasta hieman tunturin lakea alempana ja istuskelin hetken nauttimassa ilta-auringosta tunturin rinteellä. Ei voinut olla muuta kuin onnellinen. Illalla saatiin nauttia vielä loimulohta tunnelmallisessa Astelin kodassa.

Hissillä ylös

Pyhäjärvi Kultakeron päältä nähtynä

Aittakuru

Aittakurun konserttilava

Viimeisenä aamuna saatiin vielä kerran hiet pintaan siivoamalla käyttämämme majoitusrakennus ja pakkaamalla kaikki tavarat. Koko viikko oli ollut aurinkoinen ja helteinen paria pientä ukkoskuuroa lukuunottamatta. Tuntui, että kaikki mukana olleet vaatteet oli fleecetakkia lukuunottamatta olleet jo päällä, joten hiestä ei kannattanut loppuviikosta enää välittää. Minulla oli vuodenaikaan nähden aivan liian paksu makuupussi, mutta suurimman osan öistä se olikin lähinnä pehmuste ja tyynyn jatke. Helteelläkin merinokerrasto osoittautui parhaaksi yöpuvuksi. Paljas iho hiostui ikävästi tekokuituista makuupussia ja alustaa vasten, kun taas merino tuntui ihoa vasten mukavan pehmeältä ja hengittävältä. Kerrasto päällä saattoikin sitten pitää makuupussia vain halityynynä ja tarkeni hyvin. Ainoastaan yhtenä yönä lämpötila taisi laskea niin alas, että makuupussia piti pitää päällä.

Kotimatka sujui myös hyvin hikisissä tunnelmissa H:n pikkuisella Pololla, jossa ei ole ilmastointia. Teimme pysähdyksiä geokätköjä etsiessä, mutta olimme silti hyvissä ajoin Oulussa, josta matka jatkui seuraavana päivänä taas kotiin Tampereelle. Nämä PLS:n leirit ovat kyllä ehdottoman hyvä juttu ja olin tyytyväinen että J ekakertalaisena tykkäsi myös. Ensi kesää ja talkoita odotellessa.

Luoston rinteeltä

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Lauhanvuoren kansallispuisto

Alkukesän retkeilyt jäivät väliin erinäisten mökkiprojektien ja retkeilyintoa latistaneen metsäpalovaaran takia. Heinäkuun alussa aloitin kesälomani ja pääsin vihdoin retkelle. Valitsin itselleni vielä tuntemattoman kansallispuiston: Lauhanvuoren Etelä-Pohjanmaalla.

Ajoin auton Lauhanvuoren näkötornin luona olevalle parkkipaikalle. Sää oli pilvetön ja näkymät näkötornista olivat hyvät. Torniin pääsi kävelemään hyviä ja turvallisen oloisia portaita. Elli-koirakin pääsi huipulle asti ongelmitta. Olin suunnitellut käveleväni opastekarttoihin merkityn "Terassikierros" -nimisen rengasreitin ja meneväni sen jälkeen Spitaalijärvelle yöksi. Parkkipaikan liepeillä ei kuitenkaan näkynyt sen nimiselle reitille ainoatakaan opastetta. Valitsin näkötornin nurkalta lähtevän polun, enkä oikeastaan välittänyt oliko se oikea reitti vai ei. Suunnistin geokätköilysovelluksen avulla, sillä alueella oli mukavasti myös kätköjä haettavaksi.




Pysähdyin Lauhan kämpällä, jonka olin kuullut palaneen. Odotin näkeväni surkeita raunioita, mutta paikalla olikin muutama ihan siisti rakennus ja kaksi uuden oloista laavua tulipaikkoineen. Pari aittaa oli avoinnakin, ja niissä oli siistit laverit ja kamiinat. Kaikesta päätellen paikalla saa siis myös yöpyä. Pihapiiristä löytyi myös kaivo vesipullon täyttöä varten.

Uudet laavut ja aitta Lauhan kämpällä

Toinen aitta ja huussi

Tämä rakennus oli lukittu, ehkä sauna?

Lauhan kämpän läheltä löysin Kaivolammille viitoitetun polun. Tässä kohtaa näinkin päivän ainoat vastaantulijat. Heinäkuun alun maanantai ei ollut ns ruuhka-aikaa. Ennen Kaivolammille suuntaamista poikkesin esitekarttaankin merkityllä Kärkikeitaan tuvalla. Tupa oli positivinen yllätys. Ulkoapäin harmaantunut mökkerö ei kummoiselta näyttänyt, mutta paikkaan tutustuttuani ymmärsin sen olevan historiaa huokuva paikka. Kämpän toisessa päässä oli pieni huone, jossa oli uusi kamiina. Toinen pää oli ennen ollut hevosten yösijana. Pihassa oli myös uusi ulkohuussi. Tupa oli siistissä kunnossa.

Kärkikeitaan tupa

Matkalla Kaivolammille pohdiskelin tämänkin kansallispuiston tilaa. Polkuja ei oltu juuri merkitty ja nekin harvat viitat, joita näin, olivat todella kuluneita. Esitekartta antoi ymmärtää, että alueella olisi merkitty rengasreitti, mutta sellaista en nähnyt koko aikana. Matkalla näkemäni tuvat olivat hyvässä kunnossa, mutta niistä ei ollut tietoa saatavilla ennakkoon. Kaivolammilla retkikaverini Elli -koira alkoi näyttää väsymyksen merkkejä. Askel alkaa 10v koirallani jo painaa ja Kaivolammilla oli pakko pysähtyä hetkeksi juomaan ja lepäämään. Katselin myös taivaanrannassa olevia pilviä. Oli tulossa sadetta. Väsynyt koira ja sadevarusteiden puutuminen saivat minut tekemään uuden reittivalinnan. Kaivolammilta oli suunnattava mahdollisimman lyhyttä reittiä takaisin autolle.

Viitta mihin?

Väsynyt retkikaveri

Kaivolammin liepeiltä Spitaalijärvelle asti oli tehty uusi polkulinjaus pari vuotta sitten. Polkua oli kuitenkin kuljettu jo sen verran, että se oli hyvin nähtävissä. Katselin kartasta, että poikkeamalla merkityltä polulta ja seuraamalla suoraa sähkölinjaa pääsisin nopeammin takaisin näkötornin juurelle. Olen ennenkin poikennut reitiltä väsyneenä, nälkäisenä tai parempien maisemien toivossa. Aina olen perille päässyt, joten luotto oli kova tälläkin kertaa. Päästyäni sähkölinjalle huomasin siinä menevän selvän, mutta pikkuisen polun. Talvisin paikalla olikin latu.

Uusi polku
Uuden polun opasteita




Tupsahdin sähkölinjan päässä takaisin parkkipaikalle. Paikalla ei ollut minun autoni lisäksi yhtään autoa. Näkötornin parkkipaikalta Spitaalijärven telttailualueelle olisi ollut vielä pari kilometriä, mutta en viitsinyt rasittaa uupunutta koiraani enempää, vaan otin auton alle ja ajoin ihan Spitaalijärven lähellä olevalle P-paikalle. Siellä porukkaa olikin sitten enemmän. Lähimpänä parkkipaikkaa oli uusi keittokatos ja tulipaikka. Spitaalijärven toisella laidalla oli telttailualue, jonne mekin suuntasimme. Juuri kun pääsimme perille, alkoi tihuttaa vettä. Suoritin ehkä nopeimman teltanpystytyksen ikinä. Olen aina pitänyt North Face Talus 2 -telttaani hieman työläänä koota, mutta tällä kertaa homma sujui joutuisasti. Paikalla oli myös lapsiperhe telttailemassa, mutta ruuhkasta ei voinut puhua. Tasaisia telttapaikkoja oli tarjolla runsaasti. Järven rannassa oli laituri ja vedenottopaikka.

Sadekuuro meni pian ohi ja illan tyyntyessä saimme seuraksemme mäkäräiset. Järvellä uiskenteli kuikkapariskunta ja lasten hiljennyttyä paikka oli mukavan rauhallinen. Kömmin telttaan kymmenen maissa. Elli oli todella väsynyt ja nukkui koko yön kyljessä kiinni.

Pitkoksia Spitaalijärvellä
Iltaa Spitaalijärvellä

Aamulla heräilin ja laittelin aamupalaa kaikessa rauhassa. Pari geokätköä oli vielä hakematta, joten päätin käydä pikaisesti katsomassa myös Kivijatan aluetta Kansallispuiston länsireunalla. Kivijata oli siis valtava kivinen "pirunpelto". Aluetta pääsee ihastelemaan lyhyitä pitkoksia pitkin. Vielä ennen kotimatkaa pysähdyin 44 -tien varressa olevalla Muurahaisen P-paikalla. Paikalla oli Muurahaisen luontomatkailukeskus saunoineen ja kahvioineen, mutta pihapiiri näytti hiljaiselta ja ränsistyneeltä. Harmi, että paikka on jäänyt tyhjilleen. Pihapiiristä lähtevä vaellusreitin alkukin oli kasvanut aivan umpeen.

Kivijata

Muurahaisen pihapiiriä

Lauhanvuoresta jäi kuitenkin hyvä tuntuma. Alueella on mahdollista toteuttaa myös pidempi vaellus, sillä polkuja oli paljon. Tarkempi maastokartta ja kartanlukutaito tai gps on kuitenkin hyvä olla mukana. Ainakin niin kauan kun polkujen viitoitukset ovat huonot.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Vajosuon vaellus

Tänä vuonna kevään ensimmäinen vaellusreissu venähti toukokuun puolelle. Paikaksi valikoitui Kurjenrahkan kansallispuiston maisemat ja Vajosuon vaellus -niminen rengasreitti, joka kiertää noin 30 km matkan kansallispuistossa ja sen ulkopuolella. Mukaan matkaan sain tällä kertaa Facebookin Outdoor-siskot -ryhmästä kolme naista. Minä ja kaksi muuta menimme koko reitin, yhden saimme mukaamme puolivälistä.

Retken alkupisteeksi valitsimme Rantapihan, joka on Kurjenrahkan kansallispuiston rajalla sijaitseva Nousiaisten kunnan ylläpitämä virkistysalue Savojärven rannalla. Rantapihalla on retkeilijöiden käytettävissä varattava sauna, uimaranta, grillikatos, huussit ja kioski. Näitä palveluita ei kuitenkaan näy Metsähallituksen kartoissa. Rantapihalta suuntasimme hetken tuumittuamme kohti Lakjärven laavua. Matkalla nähtiin jo hieman suomaisemaa ja nättiä kangasmetsää. Muutama muukin retkeilijä oli liikkeellä, mm porukka partiolaisia. Lakjärvellä pidimme lounastauon. Lakjärven laavupaikalla oli huussi, kaksi laavua ja erikoinen katos (ehkä entinen puuvaja). Paikalla oli myös kaivo, jonka vesi on kuulemma juomakelvotonta. Harmi sinänsä, sillä koko Vajosuon vaelluksella vedenottopaikat ovat vähissä. Meille sattui vielä todella lämmin toukokuinen viikonloppu. Lämpötilat huitelivat hellelukemissa, joten vettä piti kantaa mukana paljon.



Lakjärven laavu
Lakjärveltä jatkoimme matkaa Takaniitunvuorelle. Tässä kohtaa olivat ehkä koko reitin suurimmat korkeuserot. Takaniitunvuorella kohtasimme naisen, joka oli lähtenyt päiväretkelle ilman karttaa. Hän kyselikin meiltä neuvoa miten päästä Rantapihalle. Vaikka alue ei järin suuri ole, on siellä hyvin mahdollista eksyä, sillä kaikki polkumerkinnät ovat saman värisiä ja risteyksiä on paljon. Takaniitunvuoren jälkeen reitti kulkee pitkään kansallispuiston ulkopuolella pieniä mökkiteitä ja polkuja. Välillä reitti meni pellon reunassa, välillä ihan peltojen keskelläkin. Rentukat kasvoivat peltojen välisissä ojissa kauniina. Hyvin hoidettu maalaismaisema oli mukavaa katseltavaa.



Peltomaisemien jälkeen polun varteen osuu myös Rettu-niminen laavu, jota ei ole Metsähallituksen kartoissa, koska laavun huolto on jonkun muun tahon vastuulla. Pidimme Retulla evästaukoa ja saimme porukkaamme neljännen jäsenen. Hän oli ajanut auton Vajosuon P-paikalle, josta tuli meitä vastaan. Saavuimme Vajosuolle jo melkoisen väsyneinä. Olimme käyttäneet reitin ensimmäisiin kilometreihin aika paljon aikaa ja alkoi olla jo ilta. Olin varannut meille majapaikaksi Vajosuon varaustuvan. Kesti hetken ennen kuin löysimme kallion päällä nököttävän mökin. Retulla joukkoomme liittynyt oli sovitusti tuonut autolla litrakaupalla lisää vettä parkkipaikalle. Jätimme tavarat mökkiin ja lähdimme vedenhakumatkalle. Vajaan kolmen kilometrin matka tuntui kohtuullisen pitkältä helteessä vaelletun päivän päätteeksi, mutta veden haku oli vältämätöntä, tuvan lähellä kun ei ole mitään vesistöä, kaivoa tai lähdettä, josta vettä voisi saada.

Itse tupa oli hieman likaisessa kunnossa, mutta kaasuhella toimi ja sängyissä oli patjat. Hintaa koko mökillä oli vaivaiset 25e/yö, joten neljään osaan jaettuna kustannukset jäivät pieniksi. Yö oli päivän helteestä huolimatta viileä, joten mökissä oli sopiva lämpötila nukkua.

Vajosuon tupa

Vajosuon tupa sisältä

Sunnuntaiaamu valkeni yhtä aurinkoisena kuin edellinenkin ja tiedossa oli taas kuuma päivä. Saimme jätettyä yöpymistavarat Vajosuon P-paikalla olevaan yhden retkeläisen autoon, joten rinkkamme kevenivät huomattavasti. Vettä oli kuitenkin otettava kannettavaksi saman verran kuin edellisenäkin päivänä, seuraava vesipiste kun oli vasta Kurjenpesän luontotuvalla. Parkkipaikalta jatkoimme matkaa hiekkateitä pitkin kohti Töykkälän laavua. Laavu oli rauhallisella paikalla suon laitamilla, eikä paikalla näkynyt ketään muuta.

Lahoja pitkospuita Töykkälän jälkeen
Töykkälän jälkeen reitti siirtyy soisemmille alueille. Yksi meistä oli käynyt samaisella reitillä kahta viikkoa aikaisemmin. Hän varoitteli, että reitti kansallispuiston nimikkosuon Kurjerahkan halki oli virallisesti suljettu huonojen pitkospuiden vuoksi, ja että tiedossa olisi suohon uponneita pitkospuita, märkiä kenkiä ja kahlaamista. Olimme henkisesti varautuneet tähän ja päätimme mennä STOP-merkkien ohi niistä välittämättä. Metsähallitukselta oli vastattu kyselyymme, että reitillä pääsee kulkemaan omalla vastuulla ja kunnon varustuksella. Meillä olikin vaellussauvat ja järki mukana. Kahden viikon aikana reitti oli kuitenkin kuivunut niin paljon, että kastelimme lähinnä kenkien pohjat. Toki yksi vaellussandaaleilla kulkenut sai varpaansa kastumaan. Pitkospuut olivat kyllä paikoittain melko lahoja, joten varovainen sai olla. Mitään erityisen vaarallista emme kuitenkaan kohdanneet. Olimme melkeimpä pettyneitä.

Pidimme matkan varrella olevalla luontotornilla lounastaukoa. Saimme taas olla kaikessa rauhassa. STOP-merkit reitin päissä taisivat todella pysäyttää suurimman osan kulkijoista. Pari kilometriä luontotornin jälkeen saavuimme taas hoidetuille pitkospuille ja Kuhankuonolle. Kuhankuono on seitsemän kunnan rajakivi, joka on ollut paikallaan vuosisatoja. Kuhankuonolta Kurjenpesälle reitti oli esteetön, eli siellä pääsi liikkumaan vaikka pyörätuolilla. Kurjenpesällä vaihdoimme lämpimät pullovetemme raikkaaseen veteen seinässä olevasta vesipisteestä. Kurjenrahkaa esittelevä luontotuvan näyttely tuli katsastettua pikaisesti.

Maisemaa luontotornista

Olimme rinkkoinemme kuin kävelevä Osprey-mainos



Luontotuvalta Rantapihalle pääsee sekä Savojärven etelä- että pohjoispuolta. Halusimme mennä pohjoispuolen uudempaa reittiä, mutta opastetta reitin sille suunnalle ei meinanut löytyä. Pian huomasimme miksi. Savojärven kiertävä reitti on opastettu vain myötäpäivään. Päätimme taas olla piittaamatta suosituksista ja kävelimme varsin kauniin suo- ja järvimaiseman halki Savojärven pohjoispuolta. Toki pitkospuilla vastaan tulevat lapsiperheet saivat ymmärtämään miksi reitti suositellaan kulkemaan vain yhteen suuntaan. Pitkoksilla ohittaminen kun saattaa olla hankalaa.




Savojärven maisemaa

Rantapihalla kaikki vaelluskengillä kävelleet halusivat mahdollisiman pian eroon kuumista kengistään. Oli ihanaa käydä kahlaamassa lämmenneessä rantavedessä ennen kuin istui taas autoon. Kävimme hakemassa tavaramme Vajosuon P-paikalle jätetystä autosta ja suuntasimme kukin omaa reittiä kotiin. Reissu oli oikein sopiva kahden päivän patikaksi. Mikään erämaavaellus ei ollut kyseessä, mutta kauniita maisemia ja luonnon rauhaa oli silti tarjolla yllin kyllin. Tällä hetkellä koko reittiä ei kuitenkaan virallisesti voi kiertää, mutta varusteilla ja järjellä pärjäsi hyvin. Vesihuollon suunnittelua reitti myös kaipaa, emmekä olisi varsinkaan näin lämpimällä säällä voineet toteuttaa vaellusta kokonaisuudessaan ilman huoltoautoamme.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Paluu Salamajärvelle

Kävin ensimmäisen kerran Salamajärven kansallispuistossa alkukesästä 2015. Silloin paikasta jäi hyvä tunne, ja tilaisuus toiselle visiitille tarjoutui lokakuussa 2017.

Olimme H:n ja Elli-koiran kanssa varanneet yöpaikaksi Sysilammen varaustuvan, sillä mukavuudenhaluisina emme enää lokakuun loppupuolella halunneet telttailla. Rinkat tuntuivat epätodellisen kevyiltä kun mukana oli vähemmän tavaraa kuin tavallisesti. H vietti lihatonta lokakuuta, joten mukana oli monenlaista vegaanista herkkua.

Retken lähtöpiste oli Koirasalmen luontotuvalla, josta saimme tuvan avaimen ja kartan. Koirasalmen ympäristökin näytti mukavalta. Lokakuinen iltapäivä oli pilvinen, mutta ei satanut. Lämpöä oli parisen astetta. Lähdimme Sysilammelle päin seuraten sinisiä Hirvaan polun merkkejä. Matkalla nähtiin kivistä Koirajärven rantaa, pirunpeltoa ja metsää. Ruokataukoa pidettiin Tavilammella. Trangiassa porisi tomaatti-linssi-kasvis-soijapata. Heikinjärvennevan lintutornille päästyämme aurinkokin alkoi pilkottaa.



Harkitsimme Kauluksen kämpällä käyntiä, mutta perillä odottava sauna houkutti jo sen verran, että emme malttaneet poiketa reitiltä. Ennen Sysilampea oli vielä lisää suota ja viimeinen 700m kuljettiin kapeaa tietä parkkipaikalta kämpälle. Koko päivän oli saanut kulkea rauhassa. Emme olleet tavanneet kuin yhden vaeltajaporukan, mutta kämpän pihapiirissä kävi jo kuhina. Tuvan toisessa päässä on autiotupa ja toisessa meidän varaamamme varaustupa. Varaustuvassa on paikat kahdelle. Viime käynnillä olinkin ollut autiotuvan puolella. Varaustuvassa oli ollut edellisenäkn yönä väkeä, joten peruslämpö tuvassa jo oli. Laitoimme kuitenkin vielä tulet varsin hämmentävään kamiinaan. Juuri mitään ohjeita kamiinan käytöstä ei ollut, mutta saimme lopulta tulen palamaan ja mökkiin kunnon lämmön. Sauna aiheutti yllätyksen koollaan. Sinne olisi mahtunut ainakin 10 henkilöä! Tuntui hassulta saunoa isossa saunassa kahdestaan muiden alueella yöpyneiden kömpiessä autiotupaan, telttoihin ja avoimeen saunakamariin. Meitä oltiin itse asiassa kielletty päästämästä saunaan muita, sillä muut eivät olleet maksaneet sen käytöstä. Menimme nukkumaan klo 22 aikoihin.



Aamulla havahduin ensimmäisen kerran viiden aikoihin. En kuitenkaan jaksanut vielä silloin nousta, joten jatkoin tyytyväisenä unia. Seuraavan kerran heräsinkin vasta vähän ennen yhdeksää. Nukuimme siis todella hyvät ja pitkät yöunet. Silmät sirrillään avasin tuvan oven ja yllätyin maiseman vaihtamasta väristä. Yöllä olikin satanut ensilumet! Tupa piti lämpöä hyvin, eikä aamulla tarvinnut enää laittaa tulia kamiinaan. Keittelimme kunnon aamupuurot ja pannukahvit ja lähdimme takaisin Koirasalmea kohti.

Muut tuvan pihapiirissä yöpyneet olivat jatkaneet matkaansa toiseen suuntaan ja eräs porukka lähti kohti Koirasalmea tietä pitkin, joten reitti Koirasalmelle päin oli vielä koskematon. Pitkospuut olivat petollisen liukkaat, mutta selvisimme, vaikka saimme vielä hieman lisääkin lunta alkumatkasta. Jotta emme kulkisi ihan samaa reittiä, lähdimme Heikinjärven laavun kohdalla seuraamaan Vaatimen kierros-reitin punaisia täpliä. Pidimme laavulla ruokataukoa. Järven rannassa oli tuulinen paikka, mutta saimme tunnelmatuletkin syttymään. Heikinjärven jälkeen koettiin reitin ainoat korkeuserot, tosin nekään eivät olleet kovin kummoisia. Oikeastaan oli mukava vaeltaa välillä tasaista reittiä, vaikka polku ei kaikin paikoin ihan helppokulkuinen ollutkaan kivien ja liukkaiden juurien takia. Matkan varrelle osunut Pyydyskosken laavu oli nätillä paikalla. Pyydyskoskelta palasimme taas Hirvaan kierrokselle. Kuten edellisenäkin päivänä, aurinko alkoi näyttäytyä vasta juuri ennen kuin se jo laski. Lumetkin olivat päivän aikana sulaneet pois.

 



Olimme autoilla vasta puoli kuuden aikaan iltapäivällä. Kotimatkaan sisältyi vielä pientä jännitystä kun alla oli kesärenkaat ja matkallakin sateli vielä lunta. Selvisimme kuitenkin kumpikin perille ehjänä ja tyytyväisenä mukavaan syysreissuun. Salamajärvelle tai kansallispuiston läpi kulkevalle Peuran polulle palataan vielä!