lauantai 20. huhtikuuta 2019

Etelä-Konneveden kansallispuisto

Kevättä tuli odoteltua taas tammikuun alusta asti. Kevään ensimmäinen vaellus sijoittui pääsiäiseen ja paikaksi valikoitui optimistisesti Etelä-Konneveden kansallispuisto. Optimismia tarvittiin siis siinä, ehtiikö kevät tarpeeksi pitkälle, jotta polkuja voi kulkea. Kävi ilmi, että optimismi oli tällä reissulla ehdottoman tarpeellista.


Pitkäperjantai oli pilvipoutainen kun minä, J ja kaksi koiraamme Elli ja Luru aloitimme retkemme Kalajan P-alueelta Etelä-Konneveden kansallispuistossa. Tarkoitus oli kävellä Kolmen vuoren vaellus -niminen 16 km rengasreitti. Yöpyminen olisi reitin varrella Majaniemen tuvalla, joka olimme varanneet. Parkkipaikalta alkavan reitin aluksi tuli vastaan Vuori-Kalajan laavu. Laavu on kauniilla paikalla lammen rannalla. Vastarannalla kohoaa hieno Kalajanvuori.

 
Emme jääneet vielä tässä vaiheessa tauolle, vaan lähdimme reitille. Laavun lähellä oli jonkin verran jäätä ja lunta poluilla, mutta emme vielä tässä vaiheessa olleet huolissamme. Kuitenkin aika pian Vuori-Kalajalta lähdettyämme polku kulki varjoisaa rinteen reunaa ja lunta olikin yllättäen reilusti yli polvien. Polulla näkyi kulkeneen joku muukin rohkelikko ennen meitä, mutta rinkkojen ja koirien kanssa tuo muutaman sadan metrin rämpiminen tuntui kestävän ikuisuuden. Polku päätyi tielle, jota pitkin oli hetken aikaa ihanan helppo kävellä. Pian sula tie vaihtui kuitenkin auraamattomaksi metsätieksi, jossa oli jälleen reiteen asti auringon pehmentämää lunta. Tässä vaiheessa pysähdyimme ja mietimme seuraavaa vaihtoehtoa. Lumessa rämpiminen ei tuntunut kerta kaikkiaan järkevältä, vaikka joku oli tästäkin mennyt ennen meitä. Päädyimme hylkäämään merkityn Kolmen vuoren vaellus-reitin ja jatkoimme matkaa kuraista, mutta helppokulkuisempaa hiekkatietä pitkin.


Hiekkatiekin loppui aikanaan ja taas olimme lumisemman metsätien edessä. Päädyimme kävelemään tien sijasta umpimetsässä tien vieressä. Vaikka tämäkään ei ollut kovin mukava vaihtoehto, oli se sentään hieman helpompaa kuin lumihangessa kahlaaminen. Tupsahdimme vihdoin takaisin merkitylle polulle noin kilometri ennen Enonrantaa. Polku oli järven rantaa lähestyttäessä vähemmän luminen, joten tässä vaiheessa pääsimme jopa nauttimaan kulkemisesta. Enonranta olikin hieno paikka laavuineen ja laitureineen.





Keittelimme Enonrannassa kanasoppaamme kun paikalle tulivat kaksi naista. Pian selvisikin, että juuri he olivat menneet meidän edellämme niissä lumikohdissa, joista toisella olimme jo luovuttaneet. Luminen tie oli ollut kuulemma todella rankka, ja olimme ihan tyytyväisiä, että olimme oikaisseet hiekkatietä lähemmäs Konneveden rantaa. Enonrannan laiturilta tähyilimme jo Majaniemen mökkiä, jonne oli vielä noin kilometrin matka. Mökin sauna näkyi rannassa jo kauas.

Majaniemeen ei mennyt merkityltä reitiltä minkäänlaista polkua, joten päädyimme seuraamaan viimeiset pari sataa metriä vain suuntavaistoamme ja rantaviivaa. Mökki löytyi kuitenkin helposti. Majaniemessä oli vaatimaton tupa, tulipaikka, katos, laituri, puuvaja ja saunarakennus. Sauna oli vanha savusauna, jonne oli tuotu myös perinteinen kiuas. Sisältä musta sauna oli varsin tunnelmallinen.




Vietimme iltaa tuvan kamiinaa lämmitellen ja saunoen. Myös Elli-koira pääsi kanssamme saunaan, koska onnistui molskahtamaan laiturilta puolijäiseen järveen. Uni tuli hyvin tuvan lämmössä, vaikka ulkona oli vielä pakkasta. Aamuisella hussireissulla kuulin järveltä erikoista ulinaa, jonka olin tunnistavinani jään lauluksi. Jos et tiedä miltä se kuulostaa, kannattaa googlata. Ääni on todella hämmentävä! Aamupäivällä lähdimme takaisin kohti Kalajaa samaa reittiä pitkin, kuin edellisenä päivänä.

Päätimme kokeilla metsässä rämpimisen sijaan yhtä polunpätkää Loukkuvuoren eteläpuolella ja se osoittautuikin osittain täysin sulaksi. Taas pääsi nauttimaan matkasta, vaikka väliltä löytyi kaikkea mahdollista kuivasta kankaasta lumeen, jäähän ja valtaviin vesilätäköihin. Välillä kiersimme taas hiekkatien kautta, mutta mitä lähemmäksi Kalajaa pääsimme, sitä tallatumpia polut olivat.




Päätimme olla kiipeämättä Kalajanvuorelle, ja suuntasimme suojaan Vuori-Kalajan laavulle. Viimeisen ruokatauon jälkeen kävelimme suoraan takaisin autolle.En voi parjata reissua epäonnistuneeksi, mutta hieman jäi silti hampaankoloon. Kolmen vuoren vaellus jäi vielä to do -listalle, vaikka uusi kansallispuisto tuli taas katsastettua.


sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Joulunalusretki Arpaisilla

Olin painanut töitä koko joulukuun melkoisella tahdilla ja vielä olisi edessä joulu ja välipäivätkin töitä. Viikonloppu ennen joulua oli suorastaan pakko käyttää rauhoittumiseen. Siihen valitsin paikaksi Arpaisen autiotuvan. Arpaisilla piti oikeastaan käydä jo kesällä, mutta koska kesä käy aina liian lyhyeksi, lykkääntyi reissu joulukuulle asti. Arpainen on Soinin kunnan alueella oleva retkeilyyn soveltuva ulkoilualue, jota hoitaa Soinin kunta ja Ähtärin kaupunki. Arpaisten läpi kulkee Ähtäristä Soiniin kulkeva vaellusreitti. Aluella on mahdollisuus ihastella kauniita harjumaisemia.

Yleensä lähden retkille suurella innolla ja odotuksella. Nyt kuitenkin kotisohva tuntui melkein houkuttelevammalta, ja tiedostin kyllä miksi. Minua jännitti. Oli nimittäin kyseessä ensimmäinen yön yli kestävä retkeni talviaikaan ja vieläpä ihan yksin. Koiristamme ei ole talviretkillä iloa niiden huonon kylmänkestävyyden takia, joten ne saivat jäädä kotiin. Yksinäisyys ei sellaisenaan ole minulle mitenkään pelottava asia, mutta se yhdistettynä vuoden lyhimmän päivän pimeyteen ja pakkasasteisiin toivat tälle reissulle erilaisen vivahteen. On jo ihan helppoa lähteä telttailemaan lempeään kesäyöhön. Toinen asia on lähteä yksin lumiseen ja pimeään metsään.

Kävelymatkaa parkkipaikalta Arpaiskämpälle oli vain 3,5 km, joten kotoa ei tarvinnut startata kovin aikaisin. Matkalla maisema oli jotenkin satumainen huurteisine puineen. Hiljalleen satava pakkaslumi teki kuitenkin teistä petollisen liukkaat, joten hissukseen sai ajella. Viimeiset kilometrit pikkutiellä olisivat voineet olla menemätön paikka jos lunta olisi ollut enemmän. Tietä ei nimittäin oltu lainkaan aurattu. Olin parkkipaikalla juuri sopivasti ennen hämärän laskeutumista.


Polulla ei näkynyt muita ihmisen jälkiä lainkaan. Eläinten jälkiä kuitenkin näkyi paljonkin. Bongasin ainakin ketun, jäniksen ja hirven jäljet. Reitti oli hyvin merkattu ja polkukin oli niin leveä ettei siltä voinut eksyä. Pimeä laskeutui kävellessä ja vaikka pientä jännitystä oli ilmassa, karkotin sen lauleskelemalla joululauluja. Polulla oli pakkaslumen alla jäätä, joten askeliaan sai hiukan varoa.


Itse tupa eli Arpaiskämppä oli vaatimaton, mutta toisin kuin esim luontoon.fi:n kuvissa, se näytti ulkoapäin ihan siistiltä. Tupa onkin maalattu parin vuoden sisällä. Olin nähnyt jossakin kuvan myös kämpän takasta, joten saatoin odottaa sen olevan ei-varaavaa mallia. Iso avotakka mökin nurkassa ei lämmittänyt ellei istunut takan edessä. Tähän olin onneksi varustautunut ja rinkka olikin täynnä lämmintä vaatetta ja valtava talvimakuupussi. Pihapiirissä olevassa puuvajassa oli hyvin polttopuita, mutta niitä piti sahata ja pilkkoa ensin. Ainakin pysyin lämpimänä. Pihapiirin saunaa kävin iltapimeällä vain pikaisesti katsomassa ja päätin saunoa vasta aamulla.

Kerrospukeutuminen ja lämmin makuupussi osuivat nappiin, eikä minulla ollut yöllä yhtään kylmä, vaikka lämpötila mökissä tuskin nousi kovinkaan paljoa ulkolämpötilaan verrattuna, joksi puhelin ilmoitti -12. Reistaileva selkäni vaan alkoi aamuyöstä olla niin kipeä, että nukkuminen meni pyörimiseksi vaikka muuten olisikin unta riittänyt. Aamupalan jälkeen otin pienet hiet pintaan polttopuita tekemällä ennen kuin lähdin aamun vielä hämärtäessä saunanlämmityspuuhiin. Saunaa saikin lämmitellä kolmisen tuntia ennen kuin sain aikaiseksi edes sellaiset löylyt että sisällä tarkeni peseytymään. Moni vieraskirjaan kirjoittanut oli kehunut saunan löylyjä ja varmasti olisin minäkin saanut paremmat löylyt jos olisin malttanut odottaa. Saunan vieressä virtasi pieni joki, mutta uimaan en sentään mennyt.


Saunomisen jälkeen alkoikin olla aika palata kotiin joulukinkkua paistamaan. Seurasin omia jälkiäni takaisin parkkipaikalle. Onneksi illalla ei ollut satanut kovin paljoa lunta ja pääsin turvallisesti pois pikkuteiltä. Ensimmäinen talviretkeni sujui siis varsin leppoisasti. Arpaisille voin palata vaikka miehen kanssa kesällä. Hän kun arvostaa aina saunaa leiripaikan vieressä.



tiistai 25. syyskuuta 2018

Syysretki Repovedelle

Kävin Repovedellä ensimmäisen kerran keväällä 2016. Silloin mukana oli vain Elli-koira ja majoitteena teltta. Tällä kertaa mukaan pääsivät myös mieheni J ja Luru-koira, joten olin varannut meille Kuutinkämppä -vuokratuvan. Pientä jännitystä reissuun antoi se, että en ollut paljastanut J:lle matkan määränpäätä ja se selvisikin hänelle vasta noin 50 km ennen saapumistamme Repovedelle.
 
Ajoimme Saarijärven pysäköintipaikalle, jossa oli meidän automme lisäksi vain kaksi muuta autoa. Olimme liikkeellä arkena alkuviikosta, joten suurimmat väkimäärät loistivat poissaolollaan. Meillä alkoi olla jo lounasaika, joten pysähdyimme syömään ensimmäiselle tulipaikalle Sukeltajanniemeen. Kävelimme Valkjärven rantaa myötäilevää polkua Valkjärven varausleirialueen ohi kohti Mustalamminvuorta. Valkjärven rannalla näimme myös Kaakkurin, joita Repoveden alueella on paljon.

Mustalamminvuorella kiipesimme näkötorniin. Sitä ennen piti tietysti kiivetä myös Mustalamminvuorelle, joka tarjosi jo sopivasti hengästymistä. Näkötornilta oli hienot näkymät Repoveden ylle. Näimme pari melojaakin järvellä. Pian vuorelta laskeutumisen jälkeen olimmekin jo Kuutinkämpällä. Keitimme tuvalla kahvit ja teimme suunnitelmaa mihin suunnata seuraavaksi.



Tuvalla ei ole omaa kaivoa, joten otimme vesipullot mukaan ja lähdimme käymään Olhavalla. Siellä ihastelimme ensin hienoja Olhavan kallioita alhaalta päin ja kiipesimme vielä kallioiden päälle näköalapaikalle. Olhava onkin Repoveden suosituimpia nähtävyyksiä. Tällä kertaa paikalla oli meidän lisäksemme vain pari muuta retkeilijää. Parkkipaikalla oli myös kaivo, josta saimme vettä pulloihimme.


Olhavalta palailimme takaisin kämpälle, sillä alkoi olla taas nälkä. Kuutinkämppä on saunallinen vuokratupa, jolla on menneisyys autiotupana. Tupaa vuokraa paikallinen matkailuyritys. Tupaa on kunnostettu ja varusteltu niin, että se kelpaa vaativillekin retkeilijöille. Koirat on myös sallittu. Meidän harmiksemme tuvan kamiina oli tällä kertaa rikki. Onneksi tuvan sauna oli kuitenkin samassa rakennuksessa ja saunottuamme jätimme saunan oven auki, jotta lämpö pääsi eteisen kautta itse tupaan. Keittelimme kaakaot ja painuimme ajoissa nukkumaan. Alkuyöstä tarkeni vielä hyvin, mutta aamupuolella yötä sai kömpiä lämpimään makuupussiin.


Aamu valkeni hienona ja selkeänä, vaikka illalla oli saatu pieni sadekuurokin. Aamupalan ja pakkailun jälkeen lähdimme kävelemään ensin kohti Kuutinkanavaa. Matkalla oli kaunista järven rantaa ja paikoin jyrkkääkin nousua ja laskua. Pahinpiin paikkoihin  oli laitettu kaiteetkin. Kuutinkanava tuli kuitenkin eteen jo nopeasti. Siellä saimme tankata pulloihin taas tuoretta juomavettä. Kaivoja Repoveden alueella onkin tiuhaan, mikä on ehdottoman hyvä asia.


Kuutinkanavalla kohtasi monta eri reittiä ja hetken siinä harkitsimme mihin suuntaan olimmekaan menossa. Valitsimme ehkä hieman vähemmän käytetyn reitin Tervajärven rantaa kohti Lojukoskea. Lojukoskella oli Varauskota, kaivo ja telttailualue tulipaikkoineen. Söimme Lojukoskella lounasta ja kanssamme samalle taukopaikalle tuli myös kaksi muuta retkeilijäpariskuntaa. Lojukoski olikin yllättäen tämänkertaisen retkemme vilkkain paikka, vaikka mistään ruuhkasta ei todellakaan voinut puhua.

Matkalle kohti Saarijärven parkkipaikkaa mahtui vielä yksi yllättävän kaunis paikka, Kirnuhuoko. Pitkän ja loivan nousun ja hieman jyrkemmän laskun jälkeen reitti laskeutui portaita alas jyrkkään rotkoon, jonka pohjalla lirisi kaunis puro. En ollut aikaisemmin kuullut paikasta, eikä se ollut osunut reitille edellisellä Repoveden retkelläni, joten se tarjosi mukavan yllätyksen vielä retken viimeisillä kilometreillä. Kirnuhuokon lähellä oli myös perinteinen laavu ja tulipaikka.


Vielä ennen Saarijärven parkkipaikalle saapumista reitti kipusi yhden kallion päälle, joska aukesi viimeinen Repoveden alueelle tyypillinen maisema järven ylle. Näistä maisemista on moni ottanut varmasti paljonkin valokuvia, mutta parhaiten ne jäävät kuitenkin pään sisäiselle filmille. Repovesi tarjoili meille oikein mukavat kaksi päivää. Emme tällä kertaa käyneet lainkaan Lapinsalmen alueella, onhan sen kuuluisa kesällä romahtanut riippusiltakin nyt poistettu. Ehkä sitten joskus kun uusi silta on paikollaan, voi sitä palata katsomaan.

maanantai 27. elokuuta 2018

Tiilikkajärven kansallispuisto

Elokuussa kesän loppuminen ahdistaa aina hieman. Onneksi viime vuosina on alettu viettää Suomen luonnon päivää, joka tarjoaa hyvän syyn lähteä luontoon. Halusin kansallispuistoon ja aikaa oli viikonloppu, mutta kaikki edes suunnilleen järkevän matkan päässä olevat kohteet oli joko jo koluttu tai sitten ne eivät sopineet suunnitelmaan. Isäntä oli nimittäin lähdössä samaan aikaan omalle reissulleen ja minulla oli hoidettavana molemmat koirat. Samalle miesten reissulle lähti myös teltta, joten tupamajoitus oli nyt ainoa järkevä vaihtoehto kahden koiran kanssa. Oli siis tingittävä jostain ja tässä tapauksessa se oli ajomatka. Paikaksi valikoitui Tiilikkajärven kansallispuisto.

Sain matkalle myös kaverin Facebookin Vaellusseuraa-ryhmästä. Olen muutaman kerran ennenkin tehnyt reissuja ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa ja aina on ollut mukavaa. Niin myös tällä kertaa. Lähdimme matkaan perjantai-iltapäivänä. Ensimmäisen yön majoitus odotti meitä Saarijärvellä. Majoituimme Ahvenlampi Camping-nimisellä leirintäalueella. Olen yöpynyt erilaisilla kesälomareissuillani monenlaisilla leirintäalueilla ja tämä oli kyllä ehdottomasti yksi parhaista. Vaikka alue oli hiljainen ja luultavasti loistonsa päivät nähnyt, oli kaikki todella siistiä ja puhdasta. Mökissä ei haissut homeelle tai muutenkaan pahalle ja siellä oli jääkaapin lisäksi jopa mikro ja kahvinkeitin.

Campingin lähellä oli Julmat Lammit -niminen luonnonsuojelualue. Alueen kiertävä polku on osa Runebergin vaelluspolkua, jolla voi vaeltaa noin 12 km matkan. Me heitimme iltalenkiksi kuitenkin vain noin kolmen kilometrin mittaisen Julmien lampien ympäri kiertävän kierroksen. Polku alkoi hyvin helppokulkuisena sorapolkuna ja soraa jatkuikin ensimmäiset puoli kilometriä näköalapaikalle asti.

Julmien lampien parkkipaikalta


Alueella on monta pientä lampea. Reitin puolivälissä löytyi myös taukopaikka, jossa oli tulipaikka ja laituri. Polun alkupäässä oli huomautus, että reitti on vaativa. Matkalla olikin portaita, kalliota, kiviä ja juuria. Erityisen vaativasta reitistä ei kuitenkaan voinut puhua. Tummavetiset lammet ja jylhät kalliot olivat näkemisen arvoiset. Päästyämme takaisin parkkipaikalle, oli ilta yllättäen hämärtynyt jo melko pimeäksi, vaikka keli oli edelleen lämmin. Ahvenlammella painuimme iltapalan ja retkikaverin riippumaton virittelyn jälkeen nukkumaan.


Aamu Ahvenlammella valkeni poutaisena, vaikka illalla olikin hieman sadellut. Aamupalan ja tavaroiden pakkauksen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Tiilikkajärveä. Matkaan hurahti navigaattorin tarjoamien hiekkatieosuuksien ansiosta hieman kauemmin kuin olimme suunnitelleet, mutta perillä Tiilikkajärvellä oltiin kuitenkin kohtuullisen hyvissä ajoin. Tiilikkajärveltä olin varannut Sammakkotammen varaustuvan. Kaikissa kartoissa sitä ei edes näy ja syykin selvisi. Tupa on rakennettu vasta pari vuotta sitten. Hyvin varustellussa tuvassa oli jopa kaasujääkaappi ja aurinkopaneelilla toimivat valot. Tupa sijaitsi aivan parkkipaikan tuntumassa, joten mistään erämökistä ei voinut puhua, mutta tällä kertaa tärkeintä olikin yösija katon alla.

Sammakkotammen tupa
Lounaan jälkeen lähdime kiertämään Uiton kierto-nimisen rengasreitin. Koirilla oli virtaa todella paljon, varsinkin harvemmin retkelle mukaan pääsevällä Lurulla, joka veti hihnassaan kuin viimeistä päivää. Ensimmäiseksi reitti vei meidät Venäjänhiekan hiekkarannalle. Pitkällä rannalla oli pystyssä ainakin 10  telttaa. Paikka on kesän kauniina viikonloppuina ollut varmasti tupaten täynnä. Venäjänhiekka oli vain yksi alueen monesta luonnonhiekkarannasta. Venäjänhiekan jälkeen poikkesimme myös Kalmoniemessä, joka ulottuu kapeana lonkerona Tiilikkajärveen. Kalmoniemen ja toisen niemenkärjen Pohjoisniemen välinen vesialue on noin 150 metriä, mutta siihen ei ole rakennettu lauttaa tai siltaa. Tämä oli toisaalta harmillista, sillä lautta mahdollistaisi parinkymmenen kilometrin rengasreitin Tiilikkajärvellä ilman edestakaisin kulkemista.

Venäjänhiekka

Kapea Kalmoniemi
Kalmoniemestä kävelimme Uiton kämpälle. Uiton kämppä on vuokrakämppä, jolla oli tuonakin viikonloppuna porukkaa. Harmillisesti alueen ainoa taukopaikka oli tuvan pihapiirissä, joten kävimme vain katsomassa paikkaa pikaisesti. Pihapiirissä näimme erikoisen kyltin "Iso Mänty". Tämä herätti uteliaisuuden ja kappas vaan,kämpän takaa löytyi todellakin erityisen iso ja vanha mänty.


Uiton kämpältä suuntasimme takaisin Sammakkotammelle. Matkalla nähtiin nättiä suota. Muistelimme mitä nimityksiä eri suotyypeillä olikaan; neva, räme, rahka, aapa. MAtkalla nähtyjen soiden nimitystä emme kuitenkaan tienneet. Tässä olisikin seuraava oppimisen aihe. Loppumatkasta Lurukin kulki jo verkkaisemmin, eikä jaksanut enää vetää hihnassaan. Se lienee hyvä mittari päivämatkalle, että koirakin alkaa väsyä. Ilta Sammakkotammen tuvalla oli rauhallinen, vaikka sijainti parkkipaikan vieressä ei varsinaisesti hiljainen ollutkaan. 

Tuvassa oli ilman lämmitystäkin oikein sopiva lämpötila. Aamulla olisi nukuttanut vaikka kuinka pitkään, mutta halusimme käydä vielä kansallispuiston pohjoispuolella ennen kotimatkaa. Pakkasimme siis tavaramme ja auto vei pieniä hiekkateitä Pohjoisniemen parkkipaikalle. Pohjoisniemellä kävelimme taas aivan niemen päähän. Sieltä näki siis Kalmoniemeen, jossa olimme edellisenä päivänä käyneet. Pohjoisniemessä pysähdyimme myös poimimaan isoja mustikoita, joita oli vielä paljon jäljellä. Muutama puolukkakin oli ehtinyt jo kypsyä. Matkalla näimme viitan Täyssinän rauhan rajakivelle. Itse kivi oli kuitenkin keskellä järveä, eikä kiveä oikein rannalta nähnyt. Pidimme lounastaukoa Kosevan telttailualueella Kosevan autiotuvan lähellä. Paikalla oli myös pari lapsiperhettä, parkkipaikalta kun ei ollut kovin pitkä matka. Kosevan tupa oli varsin söpö pikkuinen tupa.


Kosevan kämppä

Kotimatka alkoi iltapäivän puolella. Matka sujui viimeisten kilometrien viivästystä lukuunottamatta hyvin. Iso onnettomuus oli sulkenut ysitien ihan muutamia kilometrejä ennen kotia, joten jouduimme kiertotielle. Kävi kuitenkin mielessä, että saahan sitä olla onnekas kun voi lähteä autolla hurauttamaan noin vain Savoon ja selvitä kotiin ehjin nahoin. No kannattiko tämä road trip? Kyllä kannatti! Tiilikkajärvelle voisi mennä joskus uudestaankin, silloin tosin ehkä telttaretkelle vaikka Venäjänhiekalle tai Kosevalle. Mieleen jäi myös alueen opasteissa ja rakenteissa näkyvät jonkun veistäjämestarin taidonnäytteet. Yksinkertaisiin esineisiin kuten huussin kuivikeastian kauhaan oli käytetty aikaa, samoin huussin ovenhakaset ja Sammakkotammen tuvan säilytysarkku ja infokatoksen esitelaatikko olivat samaa tyyliä. Olisipa kiva tietää kuka veistomestari on kaikkien niiden tekijänä.




maanantai 30. heinäkuuta 2018

Talkooleiri Pyhä-Luostolla

Heinäkuussa 2018 pääsin taas talkoilemaan Pidä Lappi siistinä Ry:n kanssa Lappiin. Tällä kertaa mukana oli minun ja H:n lisäksi myös mieheni J. Talkooleirin paikkana oli Pyhä-Luoston kansallispuisto. Leirimme tukikohta oli noin 5 km Pyhän keskustasta sijaitseva Matkailukeskus Pyhän Asteli. Majoituimme omissa teltoissa.

Pyhä-Luoston kansallispuisto oli minulle tuttu paikka vuodelta 2015, jolloin kävin vaeltamassa Luoston ja Pyhän välisen vaellusreitin. Oli kuitenkin kiva palata hienoon puistoon. Maanantaiaamuna jakaannuimme taas erilaisiin työkohteisiin ympäri aluetta. Suurin urakka oli Karhunjuomalammen päivätuvan remontti, jonka työmaalle minäkin päädyin sitten koko viikoksi. Tuvassa oli havaittu kurjaa ummehtunutta hajua ja koko tuvan alakatto ja lattia eristeineen oli päätetty uusia. Katolle oli tulossa myös uusi kattohuopa.

Työmaa alullaan

Työmaata varten pihaan oli tuotu suuri roskalava. Lavan reunaan oli laitettu sekä suomeksi että englanniksi kyltit, jossa pyydettiin, etteivät retkeilijät laittaisi lavalle omia roskiaan, koska se oli varattu työmaan purkujätteille. No arvaahan sen, että työpäivämme ensimmäinen tehtävä oli tyhjentää roskalava retkeilijöiden tyhjistä pastapusseista ja myslipatukkakääreistä. En voi käsittää miten jotkut kehtaavat olla välittämättä selkeistä ohjeista.Seuraavaksi päästiinkin tyhjentämään tupa kaikista kalusteista ja tavaroista, jotta purkaminen voitiin aloittaa.

Tuvan pöydät ja penkit olivat muuten hyväkuntoiset, mutta niihin oli vuosien aikana kaiverrettu monenlaisia kirjoituksia. Pääsin mukaan kunnostamaan kalusteita. Ensin ne höylättiin ja sitten vielä hiottiin kahdella eri vahvuisella hiomapaperilla. Lopuksi pintaan laitettiin vielä öljyvaha. Tähän projektiin menikin sitten melkein neljä päivää kaiken muun työn ohessa.

Penkit hiottuina

 Toisena työpäivänä tuvalla päästiin vanhojen lasivillojen poistoon. Se oli jokseenkin viheliäistä hommaa, koska lasivilla tuntui tunkeutuvan myös työhaalareiden läpi. Hengityssuojaimen sisällä oli helteessä jokseenkin kurja hengittää. Oli kuitenkin hyvä, että saimme kokemusta siitäkin hommasta, onhan lattian uusiminen ajankohtaista myös omalla kesämökillämme. Kattovillat olivat vielä hyvät, mutta lattian alla oli myyrien pesiä ja jätöksiä, jotka aiheuttivat pahaa hajua. Kauhulla odotan mitä oman mökkimme lattiasta löytyykään. Toisen työpäivän päätteeksi päätimme kävellä työmaalta takaisin hienon Isokurun kautta. Olin käynyt siellä edelliselläkin kertaa, mutta paikka oli edelleen yhtä hieno. Komean Uhriharjun päältä laskeudutaan pitkiä portaita alas Isokuruun. Kurun pohjalla on kaunis Pyhänkasteenlampi ja Pyhänkasteenputous.

Isokuru

Kolmantena työpäivänä osa työporukastamme pääsi uusimaan lautoja juurikin Isokurun pohjalla kulkeviin kulkusiltoihin. Puiset rakententeet vaativat jatkuvaa huoltoa. Osa teki maastopyöräreitin merkkausta Luoston päässä. Karhunjuomalammen työmaalla oltiin hyvässä vaiheessa ja saatiin vastaanottaa myös suuri rakennustarvikekuorma, joka toimitettiin paikalle traktorilla. Oli uskomatonta miten pieneen pihaan mahtui yhtä aikaa myös toinen traktori peräkärryineen, kun täysi roskalava tultiin hakemaan pois. Onneksi sinä päivänä paikalla ei ollut yhtä paljon retkeilijöitä kuin kahtena edellisenä. Välillä meillä oli täysi työ paimentaa uteliaita ulkopuolisia pois työmaa-alueelta, jotka kylteistä ja huomionauhoista huolimatta tuppautuivat kurkkimaan alueelle ajattelematta sen sisältävän mahdollisesti hengitykselle haitallista lasivillapölyä, nauloja ja monenlaisia työkaluja. Pitipä melkein suuttuakin kahdelle teinipojalle, jotka tuppasivat työmaalle etsimään tuvalle piilotettua geokätköä. Olihan se kätkö toki ollut siellä, mutta koska talkooporukassamme oli monta kätköilijää, olimme sen jo löytäneet ja poistaneet työmaan ajaksi.

Pihapiirin laavu. Takana näkyy aita, jota myös korjattiin

Viimeisenä työpäivänä alkoivat hommat Karhunjuomalammella jo loppua. Pihaa ympäröivää aitaa oli myös korjattu koko viikko ja sekin tuli valmiiksi. Öljysin tuvan penkit ja pöydät ja loppuaika meni pihapiiriä siistiessä. Pieni sadekuurokin saatiin. Päätimme käydä päivän päätteeksi kipuamassa vielä Noitatunturin laelle. Näkymät olivat hienot. Tunturin päällä tuulikin kivasti. Tunturikeikan aikana paluukyytimme Karhunjuomalammelta olikin jo lähtenyt, niin saimme kävellä takaisin Asteliin. Toki minä ja eräs toinen talkoolainen kävelimme vain osan matkasta ja väsyneinä soitimme kyydin Luontokeskus Naavalle. Kaikenkaikkiaan työpäivät menivät kuitenkin todella nopeasti ja jäi tuntuma, että enemmänkin olisi voinut tehdä.

Välillä ehti lepäilemäänkin

Annikinlampi Noitatunturin juurella

Näkymää Noitatunturilta

Perjantaina meillä oli taas leirillä tapoihin kuuluva retkipäivä. Saimme opastetun kierroksen Luontokeskus Naavassa ja kyydin maisemahissillä Kultakeron päälle. Maisemat olivat sieltäkin hienot. Kävimme katsomassa myös Aittakurua, jonka pohjalle on rakennettu varsin persoonallinen konserttipaikka. Lähdimme vielä iltapäivällä pienellä porukalla käymään geokätköilemässä ja kipuamassa Ukko-Luoston päälle. Itse olin siellä kerran jo käynytkin, joten jättäydyin porukasta hieman tunturin lakea alempana ja istuskelin hetken nauttimassa ilta-auringosta tunturin rinteellä. Ei voinut olla muuta kuin onnellinen. Illalla saatiin nauttia vielä loimulohta tunnelmallisessa Astelin kodassa.

Hissillä ylös

Pyhäjärvi Kultakeron päältä nähtynä

Aittakuru

Aittakurun konserttilava

Viimeisenä aamuna saatiin vielä kerran hiet pintaan siivoamalla käyttämämme majoitusrakennus ja pakkaamalla kaikki tavarat. Koko viikko oli ollut aurinkoinen ja helteinen paria pientä ukkoskuuroa lukuunottamatta. Tuntui, että kaikki mukana olleet vaatteet oli fleecetakkia lukuunottamatta olleet jo päällä, joten hiestä ei kannattanut loppuviikosta enää välittää. Minulla oli vuodenaikaan nähden aivan liian paksu makuupussi, mutta suurimman osan öistä se olikin lähinnä pehmuste ja tyynyn jatke. Helteelläkin merinokerrasto osoittautui parhaaksi yöpuvuksi. Paljas iho hiostui ikävästi tekokuituista makuupussia ja alustaa vasten, kun taas merino tuntui ihoa vasten mukavan pehmeältä ja hengittävältä. Kerrasto päällä saattoikin sitten pitää makuupussia vain halityynynä ja tarkeni hyvin. Ainoastaan yhtenä yönä lämpötila taisi laskea niin alas, että makuupussia piti pitää päällä.

Kotimatka sujui myös hyvin hikisissä tunnelmissa H:n pikkuisella Pololla, jossa ei ole ilmastointia. Teimme pysähdyksiä geokätköjä etsiessä, mutta olimme silti hyvissä ajoin Oulussa, josta matka jatkui seuraavana päivänä taas kotiin Tampereelle. Nämä PLS:n leirit ovat kyllä ehdottoman hyvä juttu ja olin tyytyväinen että J ekakertalaisena tykkäsi myös. Ensi kesää ja talkoita odotellessa.

Luoston rinteeltä