maanantai 14. toukokuuta 2018

Vajosuon vaellus

Tänä vuonna kevään ensimmäinen vaellusreissu venähti toukokuun puolelle. Paikaksi valikoitui Kurjenrahkan kansallispuiston maisemat ja Vajosuon vaellus -niminen rengasreitti, joka kiertää noin 30 km matkan kansallispuistossa ja sen ulkopuolella. Mukaan matkaan sain tällä kertaa Facebookin Outdoor-siskot -ryhmästä kolme naista. Minä ja kaksi muuta menimme koko reitin, yhden saimme mukaamme puolivälistä.

Retken alkupisteeksi valitsimme Rantapihan, joka on Kurjenrahkan kansallispuiston rajalla sijaitseva Nousiaisten kunnan ylläpitämä virkistysalue Savojärven rannalla. Rantapihalla on retkeilijöiden käytettävissä varattava sauna, uimaranta, grillikatos, huussit ja kioski. Näitä palveluita ei kuitenkaan näy Metsähallituksen kartoissa. Rantapihalta suuntasimme hetken tuumittuamme kohti Lakjärven laavua. Matkalla nähtiin jo hieman suomaisemaa ja nättiä kangasmetsää. Muutama muukin retkeilijä oli liikkeellä, mm porukka partiolaisia. Lakjärvellä pidimme lounastauon. Lakjärven laavupaikalla oli huussi, kaksi laavua ja erikoinen katos (ehkä entinen puuvaja). Paikalla oli myös kaivo, jonka vesi on kuulemma juomakelvotonta. Harmi sinänsä, sillä koko Vajosuon vaelluksella vedenottopaikat ovat vähissä. Meille sattui vielä todella lämmin toukokuinen viikonloppu. Lämpötilat huitelivat hellelukemissa, joten vettä piti kantaa mukana paljon.



Lakjärven laavu
Lakjärveltä jatkoimme matkaa Takaniitunvuorelle. Tässä kohtaa olivat ehkä koko reitin suurimmat korkeuserot. Takaniitunvuorella kohtasimme naisen, joka oli lähtenyt päiväretkelle ilman karttaa. Hän kyselikin meiltä neuvoa miten päästä Rantapihalle. Vaikka alue ei järin suuri ole, on siellä hyvin mahdollista eksyä, sillä kaikki polkumerkinnät ovat saman värisiä ja risteyksiä on paljon. Takaniitunvuoren jälkeen reitti kulkee pitkään kansallispuiston ulkopuolella pieniä mökkiteitä ja polkuja. Välillä reitti meni pellon reunassa, välillä ihan peltojen keskelläkin. Rentukat kasvoivat peltojen välisissä ojissa kauniina. Hyvin hoidettu maalaismaisema oli mukavaa katseltavaa.



Peltomaisemien jälkeen polun varteen osuu myös Rettu-niminen laavu, jota ei ole Metsähallituksen kartoissa, koska laavun huolto on jonkun muun tahon vastuulla. Pidimme Retulla evästaukoa ja saimme porukkaamme neljännen jäsenen. Hän oli ajanut auton Vajosuon P-paikalle, josta tuli meitä vastaan. Saavuimme Vajosuolle jo melkoisen väsyneinä. Olimme käyttäneet reitin ensimmäisiin kilometreihin aika paljon aikaa ja alkoi olla jo ilta. Olin varannut meille majapaikaksi Vajosuon varaustuvan. Kesti hetken ennen kuin löysimme kallion päällä nököttävän mökin. Retulla joukkoomme liittynyt oli sovitusti tuonut autolla litrakaupalla lisää vettä parkkipaikalle. Jätimme tavarat mökkiin ja lähdimme vedenhakumatkalle. Vajaan kolmen kilometrin matka tuntui kohtuullisen pitkältä helteessä vaelletun päivän päätteeksi, mutta veden haku oli vältämätöntä, tuvan lähellä kun ei ole mitään vesistöä, kaivoa tai lähdettä, josta vettä voisi saada.

Itse tupa oli hieman likaisessa kunnossa, mutta kaasuhella toimi ja sängyissä oli patjat. Hintaa koko mökillä oli vaivaiset 25e/yö, joten neljään osaan jaettuna kustannukset jäivät pieniksi. Yö oli päivän helteestä huolimatta viileä, joten mökissä oli sopiva lämpötila nukkua.

Vajosuon tupa

Vajosuon tupa sisältä

Sunnuntaiaamu valkeni yhtä aurinkoisena kuin edellinenkin ja tiedossa oli taas kuuma päivä. Saimme jätettyä yöpymistavarat Vajosuon P-paikalla olevaan yhden retkeläisen autoon, joten rinkkamme kevenivät huomattavasti. Vettä oli kuitenkin otettava kannettavaksi saman verran kuin edellisenäkin päivänä, seuraava vesipiste kun oli vasta Kurjenpesän luontotuvalla. Parkkipaikalta jatkoimme matkaa hiekkateitä pitkin kohti Töykkälän laavua. Laavu oli rauhallisella paikalla suon laitamilla, eikä paikalla näkynyt ketään muuta.

Lahoja pitkospuita Töykkälän jälkeen
Töykkälän jälkeen reitti siirtyy soisemmille alueille. Yksi meistä oli käynyt samaisella reitillä kahta viikkoa aikaisemmin. Hän varoitteli, että reitti kansallispuiston nimikkosuon Kurjerahkan halki oli virallisesti suljettu huonojen pitkospuiden vuoksi, ja että tiedossa olisi suohon uponneita pitkospuita, märkiä kenkiä ja kahlaamista. Olimme henkisesti varautuneet tähän ja päätimme mennä STOP-merkkien ohi niistä välittämättä. Metsähallitukselta oli vastattu kyselyymme, että reitillä pääsee kulkemaan omalla vastuulla ja kunnon varustuksella. Meillä olikin vaellussauvat ja järki mukana. Kahden viikon aikana reitti oli kuitenkin kuivunut niin paljon, että kastelimme lähinnä kenkien pohjat. Toki yksi vaellussandaaleilla kulkenut sai varpaansa kastumaan. Pitkospuut olivat kyllä paikoittain melko lahoja, joten varovainen sai olla. Mitään erityisen vaarallista emme kuitenkaan kohdanneet. Olimme melkeimpä pettyneitä.

Pidimme matkan varrella olevalla luontotornilla lounastaukoa. Saimme taas olla kaikessa rauhassa. STOP-merkit reitin päissä taisivat todella pysäyttää suurimman osan kulkijoista. Pari kilometriä luontotornin jälkeen saavuimme taas hoidetuille pitkospuille ja Kuhankuonolle. Kuhankuono on seitsemän kunnan rajakivi, joka on ollut paikallaan vuosisatoja. Kuhankuonolta Kurjenpesälle reitti oli esteetön, eli siellä pääsi liikkumaan vaikka pyörätuolilla. Kurjenpesällä vaihdoimme lämpimät pullovetemme raikkaaseen veteen seinässä olevasta vesipisteestä. Kurjenrahkaa esittelevä luontotuvan näyttely tuli katsastettua pikaisesti.

Maisemaa luontotornista

Olimme rinkkoinemme kuin kävelevä Osprey-mainos



Luontotuvalta Rantapihalle pääsee sekä Savojärven etelä- että pohjoispuolta. Halusimme mennä pohjoispuolen uudempaa reittiä, mutta opastetta reitin sille suunnalle ei meinanut löytyä. Pian huomasimme miksi. Savojärven kiertävä reitti on opastettu vain myötäpäivään. Päätimme taas olla piittaamatta suosituksista ja kävelimme varsin kauniin suo- ja järvimaiseman halki Savojärven pohjoispuolta. Toki pitkospuilla vastaan tulevat lapsiperheet saivat ymmärtämään miksi reitti suositellaan kulkemaan vain yhteen suuntaan. Pitkoksilla ohittaminen kun saattaa olla hankalaa.




Savojärven maisemaa

Rantapihalla kaikki vaelluskengillä kävelleet halusivat mahdollisiman pian eroon kuumista kengistään. Oli ihanaa käydä kahlaamassa lämmenneessä rantavedessä ennen kuin istui taas autoon. Kävimme hakemassa tavaramme Vajosuon P-paikalle jätetystä autosta ja suuntasimme kukin omaa reittiä kotiin. Reissu oli oikein sopiva kahden päivän patikaksi. Mikään erämaavaellus ei ollut kyseessä, mutta kauniita maisemia ja luonnon rauhaa oli silti tarjolla yllin kyllin. Tällä hetkellä koko reittiä ei kuitenkaan virallisesti voi kiertää, mutta varusteilla ja järjellä pärjäsi hyvin. Vesihuollon suunnittelua reitti myös kaipaa, emmekä olisi varsinkaan näin lämpimällä säällä voineet toteuttaa vaellusta kokonaisuudessaan ilman huoltoautoamme.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Paluu Salamajärvelle

Kävin ensimmäisen kerran Salamajärven kansallispuistossa alkukesästä 2015. Silloin paikasta jäi hyvä tunne, ja tilaisuus toiselle visiitille tarjoutui lokakuussa 2017.

Olimme H:n ja Elli-koiran kanssa varanneet yöpaikaksi Sysilammen varaustuvan, sillä mukavuudenhaluisina emme enää lokakuun loppupuolella halunneet telttailla. Rinkat tuntuivat epätodellisen kevyiltä kun mukana oli vähemmän tavaraa kuin tavallisesti. H vietti lihatonta lokakuuta, joten mukana oli monenlaista vegaanista herkkua.

Retken lähtöpiste oli Koirasalmen luontotuvalla, josta saimme tuvan avaimen ja kartan. Koirasalmen ympäristökin näytti mukavalta. Lokakuinen iltapäivä oli pilvinen, mutta ei satanut. Lämpöä oli parisen astetta. Lähdimme Sysilammelle päin seuraten sinisiä Hirvaan polun merkkejä. Matkalla nähtiin kivistä Koirajärven rantaa, pirunpeltoa ja metsää. Ruokataukoa pidettiin Tavilammella. Trangiassa porisi tomaatti-linssi-kasvis-soijapata. Heikinjärvennevan lintutornille päästyämme aurinkokin alkoi pilkottaa.



Harkitsimme Kauluksen kämpällä käyntiä, mutta perillä odottava sauna houkutti jo sen verran, että emme malttaneet poiketa reitiltä. Ennen Sysilampea oli vielä lisää suota ja viimeinen 700m kuljettiin kapeaa tietä parkkipaikalta kämpälle. Koko päivän oli saanut kulkea rauhassa. Emme olleet tavanneet kuin yhden vaeltajaporukan, mutta kämpän pihapiirissä kävi jo kuhina. Tuvan toisessa päässä on autiotupa ja toisessa meidän varaamamme varaustupa. Varaustuvassa on paikat kahdelle. Viime käynnillä olinkin ollut autiotuvan puolella. Varaustuvassa oli ollut edellisenäkn yönä väkeä, joten peruslämpö tuvassa jo oli. Laitoimme kuitenkin vielä tulet varsin hämmentävään kamiinaan. Juuri mitään ohjeita kamiinan käytöstä ei ollut, mutta saimme lopulta tulen palamaan ja mökkiin kunnon lämmön. Sauna aiheutti yllätyksen koollaan. Sinne olisi mahtunut ainakin 10 henkilöä! Tuntui hassulta saunoa isossa saunassa kahdestaan muiden alueella yöpyneiden kömpiessä autiotupaan, telttoihin ja avoimeen saunakamariin. Meitä oltiin itse asiassa kielletty päästämästä saunaan muita, sillä muut eivät olleet maksaneet sen käytöstä. Menimme nukkumaan klo 22 aikoihin.



Aamulla havahduin ensimmäisen kerran viiden aikoihin. En kuitenkaan jaksanut vielä silloin nousta, joten jatkoin tyytyväisenä unia. Seuraavan kerran heräsinkin vasta vähän ennen yhdeksää. Nukuimme siis todella hyvät ja pitkät yöunet. Silmät sirrillään avasin tuvan oven ja yllätyin maiseman vaihtamasta väristä. Yöllä olikin satanut ensilumet! Tupa piti lämpöä hyvin, eikä aamulla tarvinnut enää laittaa tulia kamiinaan. Keittelimme kunnon aamupuurot ja pannukahvit ja lähdimme takaisin Koirasalmea kohti.

Muut tuvan pihapiirissä yöpyneet olivat jatkaneet matkaansa toiseen suuntaan ja eräs porukka lähti kohti Koirasalmea tietä pitkin, joten reitti Koirasalmelle päin oli vielä koskematon. Pitkospuut olivat petollisen liukkaat, mutta selvisimme, vaikka saimme vielä hieman lisääkin lunta alkumatkasta. Jotta emme kulkisi ihan samaa reittiä, lähdimme Heikinjärven laavun kohdalla seuraamaan Vaatimen kierros-reitin punaisia täpliä. Pidimme laavulla ruokataukoa. Järven rannassa oli tuulinen paikka, mutta saimme tunnelmatuletkin syttymään. Heikinjärven jälkeen koettiin reitin ainoat korkeuserot, tosin nekään eivät olleet kovin kummoisia. Oikeastaan oli mukava vaeltaa välillä tasaista reittiä, vaikka polku ei kaikin paikoin ihan helppokulkuinen ollutkaan kivien ja liukkaiden juurien takia. Matkan varrelle osunut Pyydyskosken laavu oli nätillä paikalla. Pyydyskoskelta palasimme taas Hirvaan kierrokselle. Kuten edellisenäkin päivänä, aurinko alkoi näyttäytyä vasta juuri ennen kuin se jo laski. Lumetkin olivat päivän aikana sulaneet pois.

 



Olimme autoilla vasta puoli kuuden aikaan iltapäivällä. Kotimatkaan sisältyi vielä pientä jännitystä kun alla oli kesärenkaat ja matkallakin sateli vielä lunta. Selvisimme kuitenkin kumpikin perille ehjänä ja tyytyväisenä mukavaan syysreissuun. Salamajärvelle tai kansallispuiston läpi kulkevalle Peuran polulle palataan vielä!

perjantai 4. elokuuta 2017

Joutsijärven retkeilyreitti



Olin keväästä asti lukenut netistä juttuja Kullaan Joutsijärven kiertävästä retkeilyreitistä. Reitillä on mittaa noin 27 km, joten sopii varsin hyvin yhden yön retkikohteeksi. Suuntasin Joutsijärvelle heinäkuun loppupuolella. Mukaan pääsi Elli-koira.

Kotoani Tampereelta oli varsin kohtuullinen matka Ulvilan kunnan alueella sijaitsevalle Joutsijärvelle. Jätin auton Tammen leirikeskuksen vieressä sijaitsevalle pysäköintialueelle. Tammeen oli selkeät opasteet. Parkkipaikan vieressä oli opastekatos, jossa oli kartta ja tietoa alueesta.


Ensimmäiseksi ohitettiin Tammen leirikeskus. Siellä taisi olla jokin leiri meneillään, joten en jäänyt sen kummemmin katselemaan paikkoja. Leirikeskukselta reitti seurasi luontopolkua. Matkan varrella oli mallileiri-alue. Ihmettelin siinä, että mikä ihme on mallileiri, mutta myöhemmin luin eräästä esitteestä että alue on tarkoitettu erilasten kurssien ja koulutusten pitämiseen. Alueella siis voisi pitää leirielämään ja retkeilyyn liittyvää koulutusta. Mallileirialueella oli kuitenkin taulussa lappunen, joka kertoi alueen huollon loppuneen, eikä alue ole käytössä. Monenlaista rakennusta ja katosta kuitenkin löytyi, joten kai siellä voisi hätätapaksessa sadetta pitää tai yöpyäkin.


Ensimmäinen laavupaikka oli Pitkäniemessä. Sää oli pilvinen, mutta vettä ei satanut. Pidin vain hyvin lyhyen tauon. Polttopuitakaan ei toki olisi ollut. Tässä vaiheessa aloin katsella jo kelloa. Olin aloittanut vaelluspäiväni vasta pitkästi iltapäivän puolella. Tarkoitus oli päästä yöksi Sisälmystenlahteen, mutta voisin mahdollisesti jäädä jo Tuurunkankaan tuvalle, jos alkaisi sataa tai väsyttää liikaa ennen sitä.


Reitti oli kohtuullisen hyvin merkattu punaisilla maalitäplillä. Vähän Pitkäniemen jälkeen oli reitin ensimmäinen tieosuus. Tiellä merkit olivat paikoin liian harvassa. Välillä meinasin myös unohtua poimimaan ahomansikoita ja mustikoita. Tieltä palattiin pian takaisin polulle, mutta reittimerkki meni minulta melkein ohi. Polku oli paikoin hyvin pieni ja välillä jopa vaikeakulkuinen kivien ja juurien vuoksi.

 


Vielä ennen Tuurunkankaan autiotupaa saatiin pientä jännitystä kun ylitimme Kirkkosuntin, Keskinensuntin ja Isosuntin. Näistä ensimmäisessä oli perinteinen vetolautta, toisessa silta ja kolmannessa venelossi. Venelossilla Elli oli rohkeasti menossa jo maihin, mutta koska vene ei ollut vielä kiinni laiturissa, se molskahtikin veneen laidan yli järveen. Reppana painui ihan pinnan alle ja hetken luulin että se hukkuu, mutta onneksi koira osasi uida. Vedin märän ressukan valjaista takaisin veneeseen ja kastuin siinä sitten itsekin kun likomärkä koira painautui hädissään kylkeeni. Onneksi Tuurunkankaan autiotupa oli jo lähellä. Annoin koiran kuivatella ja tein itselleni ruuan. Tuvalla ei ollut ainakaan siinä alkuillasta vielä yöpyjiä ja olisimmekin varmaan saaneet jäädä rauhassa tupaan. Halusin kuitenkin jatkaa eteenpäin ja selvitä yhden yön reissulla, joten jatkoimme kohti Sisälmystenlahtea.


 Tuvan jälkeen polku kulki hetken mukavan tasaisessa kangasmetsässä. Mutta kangas ei kestänyt kauaa ja viimeiset pari kilometriä ennen Sisälmystenlahtea tuntuivat tuskastuttavan pitkiltä.
Matkalla oli myös hyvin synkkää ja pimeää kuusikkoa. Saavuttuani tuvalle, totesin sen olevan täynnä. En ollut ottanut mukaan telttaa, koska Sisälmystenlahden lisäksi alueella olisi vielä pari laavua, korsu ja tupa. Pidin pienen tauon ja jatkoin huokaillen matkaa kohti seuraavaa etappia eli Kakkurin laavua, jonne oli matkaa onneksi vain alle 1km.


Olin Kakkurin laavulla vähän ennen kymmentä illalla. Laavu oli pienen samean suolammen rannalla. Laavulla ei ollut muita, joten päätin jäädä sinne yöksi. En ollutkaan nukkunut avolaavussa ilman sääsuojaa varmaan yli kymmeneen vuoteen, Elli-koira ei koskaan. Onneksi säätiedotus lupaili mukavan lämmintä yötä. Tällä laavulla oli polttopuitakin, joten keittelin iltateet ja painuin nukkumaan. Itse nukkumisesta ei kuitenkaan tahtonut tulla mitään, sillä itikat häiritsivät sekä minua, että Elliä. Olin vielä ennen reissua katsellut netistä hyttysverkkoja, mutta en ollut ehtinyt sellaista hankkimaan. Ensi kerralla tiedän kyllä mitä pakkaan avolaavuyötä varten. Vielä kahdentoista aikaan yöllä laavun ohi kulki retkeilijäporukka taskulappujen valokeilat heiluen. Heinäkuun yö oli jo sysipimeä. Sain vihdoin nukahdettua aamupuolella yötä. Heräsin aikaisin aamulla enkä saanut enää unta. Päätin siis nousta ja aamupalan jälkeen lähdin taas liikkeelle.

 


Pysähdyin Kronikiston tulipaikalla täyttämässä juomapulloa. Join järvivettä huoletta suodattimen sisältävästä juomapullostani. Aamuinen Joutsijärvi näytti oikein nätiltä. Edellisen päivän tapaan sää oli poutainen, mutta pilvinen. Kronikistolta alkoivan reitin ikävimmät kilometrit. Polku kulki synkissä metsissä ja sekalaisissa pöpeliköissä kaukana kauniista järvinäkymistä. Välillä tupsahdettiin myös hakkuuaukealle. Tässä vaiheessa pilvet olivat hälvenneet ja aukealla porotti todella kuumasti. Hakkuuta tehtäessä oltiin kuitenkin jätetty pystyyn maalimerkin sisältävät puut. Ilman niitä olisikin voinut olla vaikea löytää oikeaa reittiä. Vähän ennen Kulhan laavua ylitettiin myös suo pitkospuita pitkin.



 Kulhan laavulla törmäsin juuri heränneisiin retkeilijöihin. Tuntui vähän kurjalta häiritä heitä, mutta ainoa tulipaikka oli heidän laavunsa edessä ja minun oli tässä vaiheessa jo pakko tehdä ruokaa. En ollut siis ottanut kantaakseni trangiaa, vaan tein ruuat tulilla. Kulhan laavulla ei ollut jäljellä ainoatakaan polttopuuta. Päädyimme polttamaan vanhan laiturin mätiä jämiä ja metsästä löytyneitä keppejä. Kulhan jälkeen reitti kulki ilahduttavan paljon järven rannassa. Myös pientä helpotusta tuovia pitkospuita oli paljon.Seuraava paussi oli Rekitaipaleenjärvellä. Sinne vei leveä ja siloteltu polku ja perillä oli myös pyörätuolilla ja lastenrattailla saavutettavissa oleva laavu. Olin lyhyiden yöunien jälkeen melko väsynyt ja olisin voinut vaikka nukahtaa laavulle. Järvellä kuulin monenlaista linnunääntä, yhden niin hämmentäväkin etten ollut koskaan vastaavaa kuullut, enkä ole vielä saanut selville mikä tämä outoa blub-blub -ääntä pitävä lintu oli.


Viimeiset kilometrit ennen retken päättymistä toivat vielä mielenkiintoisia maisemia. Matkalla ohitettiin erikoinen metsätuhoalue. Aiheesta kerrottiin ilmoituksessa, joka oli kiinnitetty puuhun reitin varrella. Tuhoalueella oli sekä myrskytuhoja, että tuholaishyönteisten lisääntymistä estämään tehtyjä hakkuita. Alue oli korkealla mäellä ja sen ympäristössä. Mäen laella reitti kulki lähes ihmisenkorkuisen heinikon läpi. Tässä kohtaa ei reittiä voinut syyttää tylsäksi. Tuhoalueen jälkeen tultiin soisemmalle alueelle, jossa oli paljon pitkiä pitkospuita. Ahmauksenojan yli kulki leveä silta. Näin myös paljon hillan raakileita. Harmittelin kun ne eivät olleet vielä kypsiä.



 Lopulta polku tupsahtikin venerantaan aivan autoni viereen. Reissun toinen päivä oli ensimmäistä huomattavasti mukavampaa maastoa, muutaman kilometrin pöpeliköstä huolimatta. Kaikenkaikkiaan tämä reissu oli minulle kuitenkin pikkuinen pettymys. Olin kai odottanut jotakin erikoisempaa. Olisin myös arvostanut parempia yöunia, mutta siitä ei kai voi syyttää kuin itseään. Ensi kerralla sitten se hyttysverkko mukaan.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Erilainen eräelämys: Talkooleiri Lemmenjoella

Heinäkuun alussa pääsin kokemaan jotakin erilaista. Olin talvella ilmoittautunut yhdessä mieheni siskon H:n kanssa Pidä Lappi siistinä Ry:n talkooleirille Lemmenjoelle. Viikon mittaisen leirin tarkoituksena oli tehdä talkootyönä pieniä rakennus- raivaus- ja kunnostustöitä Lemmenjoen kansallispuistossa.

Lähdimme reissuun H:n kanssa jo edellisenä iltapäivänä Oulun seudulta. Meillä oli mukanamme koko erävarustus, joten matkan varrelta sopivaksi yöpymispaikaksi valikoitui laavu Vikakönkään läheltä, Napapiirin retkeilyalueelta Rovaniemeltä. Retkeilyalue vaikutti mukavalta paikalta. Yöpymispaikkamme oli vain kilometrin päässä parkkipaikalta. Parin kilometrin päässä laavulta avautui mukavat näkymät vaaran laen näkötornista.

Telttayön jälkeen lähdimme ajelemaan kohti pohjoista. Matkalla sai väistellä niin poroja, kuin niitä kuvaamaan pysähtyneitä saksalaisia matkailijoitakin. Saariselän jälkeen sai katsella kauniita maisemia ihan auton ikkunastakin. Lemmenjoella meitä odotti jo osa leiriläisistä. Leirimme tukikohta oli Metsähallituksen huoltotuvalla Lemmenjoen varrella lähellä Njurkulahtea, josta monet patikoijat aloittavat retkensä kansallispuistoon. Suurin osa meistä leiriläisistä majoittui teltoissa tai riippumatoissa huoltotuvan pihapiirissä. Meillä oli H:n kanssa vanha Vaeltaja-merkkinen neljän hengen kupoliteltta, johon viritimme vielä lisäsuojaksi pari pressua. Tämä viritelmä osoittautui viikon mittaan ihan toimivaksi. Ruokailut oli järjestetty yhdistyksen toimesta. Tuvalta löytyi myös sellaista luksusta kuin sisävessa ja suihku.

Ensimmäisen varsinaisen työpäivän aamuna meidät jaettiin tiimeihin, joissa teimmekin töitä kaikki seuraavat neljä päivää. Yhden tiimin tehtävänä oli tervata läheisen Kaapin Jounin tilan ulkorakennusten katot ja kaataa tilan reunamilta muutama puu. Toisen tiimin tehtävänä oli rakentaa Sieriknivan telttailualueelle tulistelutupa, uusi liiteri ja uusi ulkohuussi. Minä olin tiimissä, jonka tehtävänä oli purkaa alueen poluilta pois vanhat turhat pitkospuut ja laittaa purojen ylityksiin astinkiviä. Meidät kuljetettiin työkohteisiin jokiveneillä. Jokaisessa työkohteessa oli mukana myös Metsähallituksen omaa henkilökuntaa. Nämä metsähallituksen miehet olivat pääosin varsin leppoisia ukkoja, joiden ammattitaito ja asenne olivat esimerkillisiä.

kuva: Tiina Väyrynen

Ensimmäisenä päivänä pitkospuiden purkuryhmämme jakautui vielä kahteen tiimiin, joista toinen lähti raivaamaan polkua Härkäkosken vuokratuvalta Sieriknivalle päin joen pohjoispuolta, toinen eteläpuolta. Matkaa kertyi 5 km. Päivä oli lämmin ja poutainen, joten saimme nauttia myös itikoiden seurasta. Vanhat pitkospuut purettiin pois siksi, että osa niistä alkoi olla jo todella huonossa kunnossa. Uusia pitkospuita ei tilalle rakenneta, koska moni näistä puroista, joiden ylle pitkokset oli aikanaan vedetty, oli niin pieni, että parin isomman kiven avulla niistä pääsi yli kuivin jaloin ilman siltaa tai pitkoksiakin. Vanhat pitkokset pinottiin polun viereen, josta ne haetaan talvella pois moottorikelkalla.

kuva: Tiina Väyrynen

kuva: Tiina Väyrynen

Toisena päivänä sää pysytteli edellisen kaltaisena ja yhdistyksen tarjoamassa työhaalarissa meinasi tulla jo kuuma. Kävimme läpi polun Sieriknivalta Njurkulahteen, noin 7,7km. Isoimmat pitkokset olivat heti reitin alussa ja loppupäivä menikin melkein retkeilyn merkeissä. Pidimme evästaukoa Sotkajärven tulistelupaikalla. Sotkajärven jälkeen purettavia pitkoksia ei tainnut olla enää ollenkaan, joten keskityimme vain polun päälle kaatuneiden puiden raivaamiseen pois tieltä. Polku tarjosi ihan mukavia maisemiakin kulkiessaan korkean harjun päällä

kuva: Tiina Väyrynen

Tiistai-iltana sääennusteet näyttivät karuilta. Yöllä oli odotettavissa vesisadetta, joka kestäisi 2 vuorokautta putkeen. Varauduimme kiristämällä teltan naruja ja etsimällä kumisaappaat ja sadetakit valmiiksi. Ja niin se sade alkoikin. Onneksi suunnitellut polkuraivaukset oli saatu jo tehtyä ja saimme keskiviikoksi siistin sisähomman. Menimme siivoamaan Ravadasjärven ison autiotuvan. Siivosimme kaksipuoleisen tuvan lattiasta kattoon melko perusteellisesti. Pesimme ikkunatkin ja pyyhimme pölyjä seinähirsistä. Siivoaminen oli tuhat kertaa mielekkäämpää kuin kotona ja palkinnoksi sai hyvän mielen siitä, että siistiin tupaan olisi mukava seuraavien matkalaisten saapua. Kun työt oli tehty, ehdimme käydä kävellen katsomassa myös hienoa Ravadaskönkään putousta ennen kuin jokivene tuli taas meitä hakemaan. Pitkä matka Ravadakselta Njurkulahteen jokiveneellä oli todella kylmää kyytiä.

kuva: Tiina Väyrynen

kuva: Tiina Väyrynen

kuva: Tiina Väyrynen

Vesisade jatkui myös viimeisenä työpäivänä torstaina. Sieriknivan rakennustyömaalla työt osittain seisoivat, koska kattoa ei kannattanut tehdä sateella. Menimme kuitenkin isolla porukalla Sieriknivalle tekemään pientä raivausta ja risujen polttoa. Metsähallituksen miehet kaatoivat puita, me muut kannoimme oksat poltettavaksi. Teimme hieman lyhennetyn päivän, mutta siitä huolimatta saimme tehtyä kaiken mitä pitikin. Ajattelin, että pitää mennä käymään Lemmenjoella ja Sieriknivalla uudestaan ensi vuonna, jotta saa nähdä uuden tuvan ja pihapiirin valmiina.

kuva:Tiina Väyrynen

Perjantaina meillä olikin sitten retkipäivä. Meille oli varattu opastettu kierros Saamelaismuseo Siidaan Inarissa. Kierroksen jälkeen Metsähallitus maksoi meille myös lounaan museon lounaskahvilassa. Museokierroksen jälkeen lähdimme pienellä porukalla katsomaan myös Inarin keskustan lähettyvillä virtaavaa Juutuajokea ja sen koskia. Löysimme H:n kanssa myös pari geokätköä.


Perjantai-iltana porukka oli vähentynyt muutaman karattua jo kotimatkalle. Tämä oli meistä jäljellejääneistä hieman epäreilua, sillä lauantaiaamuna oli jäljellä vielä koko Metsähallituksen tuvan siivous ja kaikkien yhteisten tavaroiden pakkaaminen autoihin ja peräkärryyn. Saimme purkaa oman telttamme jo perjantaina ja siirtyä viimeiseksi yöksi sänkyihin nukkumaan kun pihamökissä nukkuneet leiriläiset olivat myös jo lähteneet. Pölyinen pihamökki tuntui monen telttayön jälkeen ihan hotellitasoiselta. Hoidimme loppusiivouksen kuitenkin reippaasti ja pääsimme lähtemään Lemmenjoelta jo yhdeksän jälkeen aamulla. H oli edellisen kesän Kiilopään talkooleirin yhteydessä käynyt Vuotson lähellä olevalla Pyhä-Nattanen -tunturilla. Hän halusi esitellä paikan minullekin, joten teimme kotimatkalla pienen retken sinne. Tie nelostieltä Sompion luonnonpuistossa sijaitseville tuntureille oli melko kuoppainen, mutta perus pikkuautollakin pääsi perille. Polku parkkipaikalta huipulle oli hyvin viitoitettu. Mitä ylemmäs päästiin, sitä kivikkoisempaa oli - sellaista oikeaa Lapinvaellusfiilistä.. H kielsi katsomasta taakse ennen kuin oltaisiin ihan huipulla. Houkutus oli suuri, mutta perillä ymmärsin miksi maisemaa ei kannattanut pilata vilkuilemalla. Hyödynsimme vielä Ravadaksen tuvalta päälle jäänyttä siivousvimmaa ja veimme tunturin laella olevasta päivätuvasta mennessämme roskia ja tyhjiä pulloja. Lakaisimme lattiankin ja poltimme kamiinassa palavat roskat. On ihmeellistä miten ihmiset jaksavat roudata ties mitä mukanaan erämaahan, mutta pois niitä ei jaksetakaan kantaa.


Matkan loputtua Muhoksella olo oli haikea. Olisi tehtyt mieli lähteä saman tien uudelle reissulle, ei suinkaan seuraavana päivänä junalla takaisin kotiin Tampereelle. Lemmenjoen kansallispuisto oli kaunis paikka, ja oli hienoa päästä näkemään monta eri paikkaa joen varrella. Jokivenekyytikin oli mukavaa vaihtelua. Suosittelen kyllä kaikille Lemmenjokea. Polut olivat helppoja kulkea ja lyhyiden matkojen välein löytyy tulipaikkoja ja tupia. Nyt kannattaa mennä katsomaan uutta Sieriknivan tupaakin, jonka meidän leirin talkoolaiset pystyttivät.