tiistai 25. syyskuuta 2018

Syysretki Repovedelle

Kävin Repovedellä ensimmäisen kerran keväällä 2016. Silloin mukana oli vain Elli-koira ja majoitteena teltta. Tällä kertaa mukaan pääsivät myös mieheni J ja Luru-koira, joten olin varannut meille Kuutinkämppä -vuokratuvan. Pientä jännitystä reissuun antoi se, että en ollut paljastanut J:lle matkan määränpäätä ja se selvisikin hänelle vasta noin 50 km ennen saapumistamme Repovedelle.
 
Ajoimme Saarijärven pysäköintipaikalle, jossa oli meidän automme lisäksi vain kaksi muuta autoa. Olimme liikkeellä arkena alkuviikosta, joten suurimmat väkimäärät loistivat poissaolollaan. Meillä alkoi olla jo lounasaika, joten pysähdyimme syömään ensimmäiselle tulipaikalle Sukeltajanniemeen. Kävelimme Valkjärven rantaa myötäilevää polkua Valkjärven varausleirialueen ohi kohti Mustalamminvuorta. Valkjärven rannalla näimme myös Kaakkurin, joita Repoveden alueella on paljon.

Mustalamminvuorella kiipesimme näkötorniin. Sitä ennen piti tietysti kiivetä myös Mustalamminvuorelle, joka tarjosi jo sopivasti hengästymistä. Näkötornilta oli hienot näkymät Repoveden ylle. Näimme pari melojaakin järvellä. Pian vuorelta laskeutumisen jälkeen olimmekin jo Kuutinkämpällä. Keitimme tuvalla kahvit ja teimme suunnitelmaa mihin suunnata seuraavaksi.



Tuvalla ei ole omaa kaivoa, joten otimme vesipullot mukaan ja lähdimme käymään Olhavalla. Siellä ihastelimme ensin hienoja Olhavan kallioita alhaalta päin ja kiipesimme vielä kallioiden päälle näköalapaikalle. Olhava onkin Repoveden suosituimpia nähtävyyksiä. Tällä kertaa paikalla oli meidän lisäksemme vain pari muuta retkeilijää. Parkkipaikalla oli myös kaivo, josta saimme vettä pulloihimme.


Olhavalta palailimme takaisin kämpälle, sillä alkoi olla taas nälkä. Kuutinkämppä on saunallinen vuokratupa, jolla on menneisyys autiotupana. Tupaa vuokraa paikallinen matkailuyritys. Tupaa on kunnostettu ja varusteltu niin, että se kelpaa vaativillekin retkeilijöille. Koirat on myös sallittu. Meidän harmiksemme tuvan kamiina oli tällä kertaa rikki. Onneksi tuvan sauna oli kuitenkin samassa rakennuksessa ja saunottuamme jätimme saunan oven auki, jotta lämpö pääsi eteisen kautta itse tupaan. Keittelimme kaakaot ja painuimme ajoissa nukkumaan. Alkuyöstä tarkeni vielä hyvin, mutta aamupuolella yötä sai kömpiä lämpimään makuupussiin.


Aamu valkeni hienona ja selkeänä, vaikka illalla oli saatu pieni sadekuurokin. Aamupalan ja pakkailun jälkeen lähdimme kävelemään ensin kohti Kuutinkanavaa. Matkalla oli kaunista järven rantaa ja paikoin jyrkkääkin nousua ja laskua. Pahinpiin paikkoihin  oli laitettu kaiteetkin. Kuutinkanava tuli kuitenkin eteen jo nopeasti. Siellä saimme tankata pulloihin taas tuoretta juomavettä. Kaivoja Repoveden alueella onkin tiuhaan, mikä on ehdottoman hyvä asia.


Kuutinkanavalla kohtasi monta eri reittiä ja hetken siinä harkitsimme mihin suuntaan olimmekaan menossa. Valitsimme ehkä hieman vähemmän käytetyn reitin Tervajärven rantaa kohti Lojukoskea. Lojukoskella oli Varauskota, kaivo ja telttailualue tulipaikkoineen. Söimme Lojukoskella lounasta ja kanssamme samalle taukopaikalle tuli myös kaksi muuta retkeilijäpariskuntaa. Lojukoski olikin yllättäen tämänkertaisen retkemme vilkkain paikka, vaikka mistään ruuhkasta ei todellakaan voinut puhua.

Matkalle kohti Saarijärven parkkipaikkaa mahtui vielä yksi yllättävän kaunis paikka, Kirnuhuoko. Pitkän ja loivan nousun ja hieman jyrkemmän laskun jälkeen reitti laskeutui portaita alas jyrkkään rotkoon, jonka pohjalla lirisi kaunis puro. En ollut aikaisemmin kuullut paikasta, eikä se ollut osunut reitille edellisellä Repoveden retkelläni, joten se tarjosi mukavan yllätyksen vielä retken viimeisillä kilometreillä. Kirnuhuokon lähellä oli myös perinteinen laavu ja tulipaikka.


Vielä ennen Saarijärven parkkipaikalle saapumista reitti kipusi yhden kallion päälle, joska aukesi viimeinen Repoveden alueelle tyypillinen maisema järven ylle. Näistä maisemista on moni ottanut varmasti paljonkin valokuvia, mutta parhaiten ne jäävät kuitenkin pään sisäiselle filmille. Repovesi tarjoili meille oikein mukavat kaksi päivää. Emme tällä kertaa käyneet lainkaan Lapinsalmen alueella, onhan sen kuuluisa kesällä romahtanut riippusiltakin nyt poistettu. Ehkä sitten joskus kun uusi silta on paikollaan, voi sitä palata katsomaan.

maanantai 27. elokuuta 2018

Tiilikkajärven kansallispuisto

Elokuussa kesän loppuminen ahdistaa aina hieman. Onneksi viime vuosina on alettu viettää Suomen luonnon päivää, joka tarjoaa hyvän syyn lähteä luontoon. Halusin kansallispuistoon ja aikaa oli viikonloppu, mutta kaikki edes suunnilleen järkevän matkan päässä olevat kohteet oli joko jo koluttu tai sitten ne eivät sopineet suunnitelmaan. Isäntä oli nimittäin lähdössä samaan aikaan omalle reissulleen ja minulla oli hoidettavana molemmat koirat. Samalle miesten reissulle lähti myös teltta, joten tupamajoitus oli nyt ainoa järkevä vaihtoehto kahden koiran kanssa. Oli siis tingittävä jostain ja tässä tapauksessa se oli ajomatka. Paikaksi valikoitui Tiilikkajärven kansallispuisto.

Sain matkalle myös kaverin Facebookin Vaellusseuraa-ryhmästä. Olen muutaman kerran ennenkin tehnyt reissuja ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa ja aina on ollut mukavaa. Niin myös tällä kertaa. Lähdimme matkaan perjantai-iltapäivänä. Ensimmäisen yön majoitus odotti meitä Saarijärvellä. Majoituimme Ahvenlampi Camping-nimisellä leirintäalueella. Olen yöpynyt erilaisilla kesälomareissuillani monenlaisilla leirintäalueilla ja tämä oli kyllä ehdottomasti yksi parhaista. Vaikka alue oli hiljainen ja luultavasti loistonsa päivät nähnyt, oli kaikki todella siistiä ja puhdasta. Mökissä ei haissut homeelle tai muutenkaan pahalle ja siellä oli jääkaapin lisäksi jopa mikro ja kahvinkeitin.

Campingin lähellä oli Julmat Lammit -niminen luonnonsuojelualue. Alueen kiertävä polku on osa Runebergin vaelluspolkua, jolla voi vaeltaa noin 12 km matkan. Me heitimme iltalenkiksi kuitenkin vain noin kolmen kilometrin mittaisen Julmien lampien ympäri kiertävän kierroksen. Polku alkoi hyvin helppokulkuisena sorapolkuna ja soraa jatkuikin ensimmäiset puoli kilometriä näköalapaikalle asti.

Julmien lampien parkkipaikalta


Alueella on monta pientä lampea. Reitin puolivälissä löytyi myös taukopaikka, jossa oli tulipaikka ja laituri. Polun alkupäässä oli huomautus, että reitti on vaativa. Matkalla olikin portaita, kalliota, kiviä ja juuria. Erityisen vaativasta reitistä ei kuitenkaan voinut puhua. Tummavetiset lammet ja jylhät kalliot olivat näkemisen arvoiset. Päästyämme takaisin parkkipaikalle, oli ilta yllättäen hämärtynyt jo melko pimeäksi, vaikka keli oli edelleen lämmin. Ahvenlammella painuimme iltapalan ja retkikaverin riippumaton virittelyn jälkeen nukkumaan.


Aamu Ahvenlammella valkeni poutaisena, vaikka illalla olikin hieman sadellut. Aamupalan ja tavaroiden pakkauksen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Tiilikkajärveä. Matkaan hurahti navigaattorin tarjoamien hiekkatieosuuksien ansiosta hieman kauemmin kuin olimme suunnitelleet, mutta perillä Tiilikkajärvellä oltiin kuitenkin kohtuullisen hyvissä ajoin. Tiilikkajärveltä olin varannut Sammakkotammen varaustuvan. Kaikissa kartoissa sitä ei edes näy ja syykin selvisi. Tupa on rakennettu vasta pari vuotta sitten. Hyvin varustellussa tuvassa oli jopa kaasujääkaappi ja aurinkopaneelilla toimivat valot. Tupa sijaitsi aivan parkkipaikan tuntumassa, joten mistään erämökistä ei voinut puhua, mutta tällä kertaa tärkeintä olikin yösija katon alla.

Sammakkotammen tupa
Lounaan jälkeen lähdime kiertämään Uiton kierto-nimisen rengasreitin. Koirilla oli virtaa todella paljon, varsinkin harvemmin retkelle mukaan pääsevällä Lurulla, joka veti hihnassaan kuin viimeistä päivää. Ensimmäiseksi reitti vei meidät Venäjänhiekan hiekkarannalle. Pitkällä rannalla oli pystyssä ainakin 10  telttaa. Paikka on kesän kauniina viikonloppuina ollut varmasti tupaten täynnä. Venäjänhiekka oli vain yksi alueen monesta luonnonhiekkarannasta. Venäjänhiekan jälkeen poikkesimme myös Kalmoniemessä, joka ulottuu kapeana lonkerona Tiilikkajärveen. Kalmoniemen ja toisen niemenkärjen Pohjoisniemen välinen vesialue on noin 150 metriä, mutta siihen ei ole rakennettu lauttaa tai siltaa. Tämä oli toisaalta harmillista, sillä lautta mahdollistaisi parinkymmenen kilometrin rengasreitin Tiilikkajärvellä ilman edestakaisin kulkemista.

Venäjänhiekka

Kapea Kalmoniemi
Kalmoniemestä kävelimme Uiton kämpälle. Uiton kämppä on vuokrakämppä, jolla oli tuonakin viikonloppuna porukkaa. Harmillisesti alueen ainoa taukopaikka oli tuvan pihapiirissä, joten kävimme vain katsomassa paikkaa pikaisesti. Pihapiirissä näimme erikoisen kyltin "Iso Mänty". Tämä herätti uteliaisuuden ja kappas vaan,kämpän takaa löytyi todellakin erityisen iso ja vanha mänty.


Uiton kämpältä suuntasimme takaisin Sammakkotammelle. Matkalla nähtiin nättiä suota. Muistelimme mitä nimityksiä eri suotyypeillä olikaan; neva, räme, rahka, aapa. MAtkalla nähtyjen soiden nimitystä emme kuitenkaan tienneet. Tässä olisikin seuraava oppimisen aihe. Loppumatkasta Lurukin kulki jo verkkaisemmin, eikä jaksanut enää vetää hihnassaan. Se lienee hyvä mittari päivämatkalle, että koirakin alkaa väsyä. Ilta Sammakkotammen tuvalla oli rauhallinen, vaikka sijainti parkkipaikan vieressä ei varsinaisesti hiljainen ollutkaan. 

Tuvassa oli ilman lämmitystäkin oikein sopiva lämpötila. Aamulla olisi nukuttanut vaikka kuinka pitkään, mutta halusimme käydä vielä kansallispuiston pohjoispuolella ennen kotimatkaa. Pakkasimme siis tavaramme ja auto vei pieniä hiekkateitä Pohjoisniemen parkkipaikalle. Pohjoisniemellä kävelimme taas aivan niemen päähän. Sieltä näki siis Kalmoniemeen, jossa olimme edellisenä päivänä käyneet. Pohjoisniemessä pysähdyimme myös poimimaan isoja mustikoita, joita oli vielä paljon jäljellä. Muutama puolukkakin oli ehtinyt jo kypsyä. Matkalla näimme viitan Täyssinän rauhan rajakivelle. Itse kivi oli kuitenkin keskellä järveä, eikä kiveä oikein rannalta nähnyt. Pidimme lounastaukoa Kosevan telttailualueella Kosevan autiotuvan lähellä. Paikalla oli myös pari lapsiperhettä, parkkipaikalta kun ei ollut kovin pitkä matka. Kosevan tupa oli varsin söpö pikkuinen tupa.


Kosevan kämppä

Kotimatka alkoi iltapäivän puolella. Matka sujui viimeisten kilometrien viivästystä lukuunottamatta hyvin. Iso onnettomuus oli sulkenut ysitien ihan muutamia kilometrejä ennen kotia, joten jouduimme kiertotielle. Kävi kuitenkin mielessä, että saahan sitä olla onnekas kun voi lähteä autolla hurauttamaan noin vain Savoon ja selvitä kotiin ehjin nahoin. No kannattiko tämä road trip? Kyllä kannatti! Tiilikkajärvelle voisi mennä joskus uudestaankin, silloin tosin ehkä telttaretkelle vaikka Venäjänhiekalle tai Kosevalle. Mieleen jäi myös alueen opasteissa ja rakenteissa näkyvät jonkun veistäjämestarin taidonnäytteet. Yksinkertaisiin esineisiin kuten huussin kuivikeastian kauhaan oli käytetty aikaa, samoin huussin ovenhakaset ja Sammakkotammen tuvan säilytysarkku ja infokatoksen esitelaatikko olivat samaa tyyliä. Olisipa kiva tietää kuka veistomestari on kaikkien niiden tekijänä.




maanantai 30. heinäkuuta 2018

Talkooleiri Pyhä-Luostolla

Heinäkuussa 2018 pääsin taas talkoilemaan Pidä Lappi siistinä Ry:n kanssa Lappiin. Tällä kertaa mukana oli minun ja H:n lisäksi myös mieheni J. Talkooleirin paikkana oli Pyhä-Luoston kansallispuisto. Leirimme tukikohta oli noin 5 km Pyhän keskustasta sijaitseva Matkailukeskus Pyhän Asteli. Majoituimme omissa teltoissa.

Pyhä-Luoston kansallispuisto oli minulle tuttu paikka vuodelta 2015, jolloin kävin vaeltamassa Luoston ja Pyhän välisen vaellusreitin. Oli kuitenkin kiva palata hienoon puistoon. Maanantaiaamuna jakaannuimme taas erilaisiin työkohteisiin ympäri aluetta. Suurin urakka oli Karhunjuomalammen päivätuvan remontti, jonka työmaalle minäkin päädyin sitten koko viikoksi. Tuvassa oli havaittu kurjaa ummehtunutta hajua ja koko tuvan alakatto ja lattia eristeineen oli päätetty uusia. Katolle oli tulossa myös uusi kattohuopa.

Työmaa alullaan

Työmaata varten pihaan oli tuotu suuri roskalava. Lavan reunaan oli laitettu sekä suomeksi että englanniksi kyltit, jossa pyydettiin, etteivät retkeilijät laittaisi lavalle omia roskiaan, koska se oli varattu työmaan purkujätteille. No arvaahan sen, että työpäivämme ensimmäinen tehtävä oli tyhjentää roskalava retkeilijöiden tyhjistä pastapusseista ja myslipatukkakääreistä. En voi käsittää miten jotkut kehtaavat olla välittämättä selkeistä ohjeista.Seuraavaksi päästiinkin tyhjentämään tupa kaikista kalusteista ja tavaroista, jotta purkaminen voitiin aloittaa.

Tuvan pöydät ja penkit olivat muuten hyväkuntoiset, mutta niihin oli vuosien aikana kaiverrettu monenlaisia kirjoituksia. Pääsin mukaan kunnostamaan kalusteita. Ensin ne höylättiin ja sitten vielä hiottiin kahdella eri vahvuisella hiomapaperilla. Lopuksi pintaan laitettiin vielä öljyvaha. Tähän projektiin menikin sitten melkein neljä päivää kaiken muun työn ohessa.

Penkit hiottuina

 Toisena työpäivänä tuvalla päästiin vanhojen lasivillojen poistoon. Se oli jokseenkin viheliäistä hommaa, koska lasivilla tuntui tunkeutuvan myös työhaalareiden läpi. Hengityssuojaimen sisällä oli helteessä jokseenkin kurja hengittää. Oli kuitenkin hyvä, että saimme kokemusta siitäkin hommasta, onhan lattian uusiminen ajankohtaista myös omalla kesämökillämme. Kattovillat olivat vielä hyvät, mutta lattian alla oli myyrien pesiä ja jätöksiä, jotka aiheuttivat pahaa hajua. Kauhulla odotan mitä oman mökkimme lattiasta löytyykään. Toisen työpäivän päätteeksi päätimme kävellä työmaalta takaisin hienon Isokurun kautta. Olin käynyt siellä edelliselläkin kertaa, mutta paikka oli edelleen yhtä hieno. Komean Uhriharjun päältä laskeudutaan pitkiä portaita alas Isokuruun. Kurun pohjalla on kaunis Pyhänkasteenlampi ja Pyhänkasteenputous.

Isokuru

Kolmantena työpäivänä osa työporukastamme pääsi uusimaan lautoja juurikin Isokurun pohjalla kulkeviin kulkusiltoihin. Puiset rakententeet vaativat jatkuvaa huoltoa. Osa teki maastopyöräreitin merkkausta Luoston päässä. Karhunjuomalammen työmaalla oltiin hyvässä vaiheessa ja saatiin vastaanottaa myös suuri rakennustarvikekuorma, joka toimitettiin paikalle traktorilla. Oli uskomatonta miten pieneen pihaan mahtui yhtä aikaa myös toinen traktori peräkärryineen, kun täysi roskalava tultiin hakemaan pois. Onneksi sinä päivänä paikalla ei ollut yhtä paljon retkeilijöitä kuin kahtena edellisenä. Välillä meillä oli täysi työ paimentaa uteliaita ulkopuolisia pois työmaa-alueelta, jotka kylteistä ja huomionauhoista huolimatta tuppautuivat kurkkimaan alueelle ajattelematta sen sisältävän mahdollisesti hengitykselle haitallista lasivillapölyä, nauloja ja monenlaisia työkaluja. Pitipä melkein suuttuakin kahdelle teinipojalle, jotka tuppasivat työmaalle etsimään tuvalle piilotettua geokätköä. Olihan se kätkö toki ollut siellä, mutta koska talkooporukassamme oli monta kätköilijää, olimme sen jo löytäneet ja poistaneet työmaan ajaksi.

Pihapiirin laavu. Takana näkyy aita, jota myös korjattiin

Viimeisenä työpäivänä alkoivat hommat Karhunjuomalammella jo loppua. Pihaa ympäröivää aitaa oli myös korjattu koko viikko ja sekin tuli valmiiksi. Öljysin tuvan penkit ja pöydät ja loppuaika meni pihapiiriä siistiessä. Pieni sadekuurokin saatiin. Päätimme käydä päivän päätteeksi kipuamassa vielä Noitatunturin laelle. Näkymät olivat hienot. Tunturin päällä tuulikin kivasti. Tunturikeikan aikana paluukyytimme Karhunjuomalammelta olikin jo lähtenyt, niin saimme kävellä takaisin Asteliin. Toki minä ja eräs toinen talkoolainen kävelimme vain osan matkasta ja väsyneinä soitimme kyydin Luontokeskus Naavalle. Kaikenkaikkiaan työpäivät menivät kuitenkin todella nopeasti ja jäi tuntuma, että enemmänkin olisi voinut tehdä.

Välillä ehti lepäilemäänkin

Annikinlampi Noitatunturin juurella

Näkymää Noitatunturilta

Perjantaina meillä oli taas leirillä tapoihin kuuluva retkipäivä. Saimme opastetun kierroksen Luontokeskus Naavassa ja kyydin maisemahissillä Kultakeron päälle. Maisemat olivat sieltäkin hienot. Kävimme katsomassa myös Aittakurua, jonka pohjalle on rakennettu varsin persoonallinen konserttipaikka. Lähdimme vielä iltapäivällä pienellä porukalla käymään geokätköilemässä ja kipuamassa Ukko-Luoston päälle. Itse olin siellä kerran jo käynytkin, joten jättäydyin porukasta hieman tunturin lakea alempana ja istuskelin hetken nauttimassa ilta-auringosta tunturin rinteellä. Ei voinut olla muuta kuin onnellinen. Illalla saatiin nauttia vielä loimulohta tunnelmallisessa Astelin kodassa.

Hissillä ylös

Pyhäjärvi Kultakeron päältä nähtynä

Aittakuru

Aittakurun konserttilava

Viimeisenä aamuna saatiin vielä kerran hiet pintaan siivoamalla käyttämämme majoitusrakennus ja pakkaamalla kaikki tavarat. Koko viikko oli ollut aurinkoinen ja helteinen paria pientä ukkoskuuroa lukuunottamatta. Tuntui, että kaikki mukana olleet vaatteet oli fleecetakkia lukuunottamatta olleet jo päällä, joten hiestä ei kannattanut loppuviikosta enää välittää. Minulla oli vuodenaikaan nähden aivan liian paksu makuupussi, mutta suurimman osan öistä se olikin lähinnä pehmuste ja tyynyn jatke. Helteelläkin merinokerrasto osoittautui parhaaksi yöpuvuksi. Paljas iho hiostui ikävästi tekokuituista makuupussia ja alustaa vasten, kun taas merino tuntui ihoa vasten mukavan pehmeältä ja hengittävältä. Kerrasto päällä saattoikin sitten pitää makuupussia vain halityynynä ja tarkeni hyvin. Ainoastaan yhtenä yönä lämpötila taisi laskea niin alas, että makuupussia piti pitää päällä.

Kotimatka sujui myös hyvin hikisissä tunnelmissa H:n pikkuisella Pololla, jossa ei ole ilmastointia. Teimme pysähdyksiä geokätköjä etsiessä, mutta olimme silti hyvissä ajoin Oulussa, josta matka jatkui seuraavana päivänä taas kotiin Tampereelle. Nämä PLS:n leirit ovat kyllä ehdottoman hyvä juttu ja olin tyytyväinen että J ekakertalaisena tykkäsi myös. Ensi kesää ja talkoita odotellessa.

Luoston rinteeltä

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Lauhanvuoren kansallispuisto

Alkukesän retkeilyt jäivät väliin erinäisten mökkiprojektien ja retkeilyintoa latistaneen metsäpalovaaran takia. Heinäkuun alussa aloitin kesälomani ja pääsin vihdoin retkelle. Valitsin itselleni vielä tuntemattoman kansallispuiston: Lauhanvuoren Etelä-Pohjanmaalla.

Ajoin auton Lauhanvuoren näkötornin luona olevalle parkkipaikalle. Sää oli pilvetön ja näkymät näkötornista olivat hyvät. Torniin pääsi kävelemään hyviä ja turvallisen oloisia portaita. Elli-koirakin pääsi huipulle asti ongelmitta. Olin suunnitellut käveleväni opastekarttoihin merkityn "Terassikierros" -nimisen rengasreitin ja meneväni sen jälkeen Spitaalijärvelle yöksi. Parkkipaikan liepeillä ei kuitenkaan näkynyt sen nimiselle reitille ainoatakaan opastetta. Valitsin näkötornin nurkalta lähtevän polun, enkä oikeastaan välittänyt oliko se oikea reitti vai ei. Suunnistin geokätköilysovelluksen avulla, sillä alueella oli mukavasti myös kätköjä haettavaksi.




Pysähdyin Lauhan kämpällä, jonka olin kuullut palaneen. Odotin näkeväni surkeita raunioita, mutta paikalla olikin muutama ihan siisti rakennus ja kaksi uuden oloista laavua tulipaikkoineen. Pari aittaa oli avoinnakin, ja niissä oli siistit laverit ja kamiinat. Kaikesta päätellen paikalla saa siis myös yöpyä. Pihapiiristä löytyi myös kaivo vesipullon täyttöä varten.

Uudet laavut ja aitta Lauhan kämpällä

Toinen aitta ja huussi

Tämä rakennus oli lukittu, ehkä sauna?

Lauhan kämpän läheltä löysin Kaivolammille viitoitetun polun. Tässä kohtaa näinkin päivän ainoat vastaantulijat. Heinäkuun alun maanantai ei ollut ns ruuhka-aikaa. Ennen Kaivolammille suuntaamista poikkesin esitekarttaankin merkityllä Kärkikeitaan tuvalla. Tupa oli positivinen yllätys. Ulkoapäin harmaantunut mökkerö ei kummoiselta näyttänyt, mutta paikkaan tutustuttuani ymmärsin sen olevan historiaa huokuva paikka. Kämpän toisessa päässä oli pieni huone, jossa oli uusi kamiina. Toinen pää oli ennen ollut hevosten yösijana. Pihassa oli myös uusi ulkohuussi. Tupa oli siistissä kunnossa.

Kärkikeitaan tupa

Matkalla Kaivolammille pohdiskelin tämänkin kansallispuiston tilaa. Polkuja ei oltu juuri merkitty ja nekin harvat viitat, joita näin, olivat todella kuluneita. Esitekartta antoi ymmärtää, että alueella olisi merkitty rengasreitti, mutta sellaista en nähnyt koko aikana. Matkalla näkemäni tuvat olivat hyvässä kunnossa, mutta niistä ei ollut tietoa saatavilla ennakkoon. Kaivolammilla retkikaverini Elli -koira alkoi näyttää väsymyksen merkkejä. Askel alkaa 10v koirallani jo painaa ja Kaivolammilla oli pakko pysähtyä hetkeksi juomaan ja lepäämään. Katselin myös taivaanrannassa olevia pilviä. Oli tulossa sadetta. Väsynyt koira ja sadevarusteiden puutuminen saivat minut tekemään uuden reittivalinnan. Kaivolammilta oli suunnattava mahdollisimman lyhyttä reittiä takaisin autolle.

Viitta mihin?

Väsynyt retkikaveri

Kaivolammin liepeiltä Spitaalijärvelle asti oli tehty uusi polkulinjaus pari vuotta sitten. Polkua oli kuitenkin kuljettu jo sen verran, että se oli hyvin nähtävissä. Katselin kartasta, että poikkeamalla merkityltä polulta ja seuraamalla suoraa sähkölinjaa pääsisin nopeammin takaisin näkötornin juurelle. Olen ennenkin poikennut reitiltä väsyneenä, nälkäisenä tai parempien maisemien toivossa. Aina olen perille päässyt, joten luotto oli kova tälläkin kertaa. Päästyäni sähkölinjalle huomasin siinä menevän selvän, mutta pikkuisen polun. Talvisin paikalla olikin latu.

Uusi polku
Uuden polun opasteita




Tupsahdin sähkölinjan päässä takaisin parkkipaikalle. Paikalla ei ollut minun autoni lisäksi yhtään autoa. Näkötornin parkkipaikalta Spitaalijärven telttailualueelle olisi ollut vielä pari kilometriä, mutta en viitsinyt rasittaa uupunutta koiraani enempää, vaan otin auton alle ja ajoin ihan Spitaalijärven lähellä olevalle P-paikalle. Siellä porukkaa olikin sitten enemmän. Lähimpänä parkkipaikkaa oli uusi keittokatos ja tulipaikka. Spitaalijärven toisella laidalla oli telttailualue, jonne mekin suuntasimme. Juuri kun pääsimme perille, alkoi tihuttaa vettä. Suoritin ehkä nopeimman teltanpystytyksen ikinä. Olen aina pitänyt North Face Talus 2 -telttaani hieman työläänä koota, mutta tällä kertaa homma sujui joutuisasti. Paikalla oli myös lapsiperhe telttailemassa, mutta ruuhkasta ei voinut puhua. Tasaisia telttapaikkoja oli tarjolla runsaasti. Järven rannassa oli laituri ja vedenottopaikka.

Sadekuuro meni pian ohi ja illan tyyntyessä saimme seuraksemme mäkäräiset. Järvellä uiskenteli kuikkapariskunta ja lasten hiljennyttyä paikka oli mukavan rauhallinen. Kömmin telttaan kymmenen maissa. Elli oli todella väsynyt ja nukkui koko yön kyljessä kiinni.

Pitkoksia Spitaalijärvellä
Iltaa Spitaalijärvellä

Aamulla heräilin ja laittelin aamupalaa kaikessa rauhassa. Pari geokätköä oli vielä hakematta, joten päätin käydä pikaisesti katsomassa myös Kivijatan aluetta Kansallispuiston länsireunalla. Kivijata oli siis valtava kivinen "pirunpelto". Aluetta pääsee ihastelemaan lyhyitä pitkoksia pitkin. Vielä ennen kotimatkaa pysähdyin 44 -tien varressa olevalla Muurahaisen P-paikalla. Paikalla oli Muurahaisen luontomatkailukeskus saunoineen ja kahvioineen, mutta pihapiiri näytti hiljaiselta ja ränsistyneeltä. Harmi, että paikka on jäänyt tyhjilleen. Pihapiiristä lähtevä vaellusreitin alkukin oli kasvanut aivan umpeen.

Kivijata

Muurahaisen pihapiiriä

Lauhanvuoresta jäi kuitenkin hyvä tuntuma. Alueella on mahdollista toteuttaa myös pidempi vaellus, sillä polkuja oli paljon. Tarkempi maastokartta ja kartanlukutaito tai gps on kuitenkin hyvä olla mukana. Ainakin niin kauan kun polkujen viitoitukset ovat huonot.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Vajosuon vaellus

Tänä vuonna kevään ensimmäinen vaellusreissu venähti toukokuun puolelle. Paikaksi valikoitui Kurjenrahkan kansallispuiston maisemat ja Vajosuon vaellus -niminen rengasreitti, joka kiertää noin 30 km matkan kansallispuistossa ja sen ulkopuolella. Mukaan matkaan sain tällä kertaa Facebookin Outdoor-siskot -ryhmästä kolme naista. Minä ja kaksi muuta menimme koko reitin, yhden saimme mukaamme puolivälistä.

Retken alkupisteeksi valitsimme Rantapihan, joka on Kurjenrahkan kansallispuiston rajalla sijaitseva Nousiaisten kunnan ylläpitämä virkistysalue Savojärven rannalla. Rantapihalla on retkeilijöiden käytettävissä varattava sauna, uimaranta, grillikatos, huussit ja kioski. Näitä palveluita ei kuitenkaan näy Metsähallituksen kartoissa. Rantapihalta suuntasimme hetken tuumittuamme kohti Lakjärven laavua. Matkalla nähtiin jo hieman suomaisemaa ja nättiä kangasmetsää. Muutama muukin retkeilijä oli liikkeellä, mm porukka partiolaisia. Lakjärvellä pidimme lounastauon. Lakjärven laavupaikalla oli huussi, kaksi laavua ja erikoinen katos (ehkä entinen puuvaja). Paikalla oli myös kaivo, jonka vesi on kuulemma juomakelvotonta. Harmi sinänsä, sillä koko Vajosuon vaelluksella vedenottopaikat ovat vähissä. Meille sattui vielä todella lämmin toukokuinen viikonloppu. Lämpötilat huitelivat hellelukemissa, joten vettä piti kantaa mukana paljon.



Lakjärven laavu
Lakjärveltä jatkoimme matkaa Takaniitunvuorelle. Tässä kohtaa olivat ehkä koko reitin suurimmat korkeuserot. Takaniitunvuorella kohtasimme naisen, joka oli lähtenyt päiväretkelle ilman karttaa. Hän kyselikin meiltä neuvoa miten päästä Rantapihalle. Vaikka alue ei järin suuri ole, on siellä hyvin mahdollista eksyä, sillä kaikki polkumerkinnät ovat saman värisiä ja risteyksiä on paljon. Takaniitunvuoren jälkeen reitti kulkee pitkään kansallispuiston ulkopuolella pieniä mökkiteitä ja polkuja. Välillä reitti meni pellon reunassa, välillä ihan peltojen keskelläkin. Rentukat kasvoivat peltojen välisissä ojissa kauniina. Hyvin hoidettu maalaismaisema oli mukavaa katseltavaa.



Peltomaisemien jälkeen polun varteen osuu myös Rettu-niminen laavu, jota ei ole Metsähallituksen kartoissa, koska laavun huolto on jonkun muun tahon vastuulla. Pidimme Retulla evästaukoa ja saimme porukkaamme neljännen jäsenen. Hän oli ajanut auton Vajosuon P-paikalle, josta tuli meitä vastaan. Saavuimme Vajosuolle jo melkoisen väsyneinä. Olimme käyttäneet reitin ensimmäisiin kilometreihin aika paljon aikaa ja alkoi olla jo ilta. Olin varannut meille majapaikaksi Vajosuon varaustuvan. Kesti hetken ennen kuin löysimme kallion päällä nököttävän mökin. Retulla joukkoomme liittynyt oli sovitusti tuonut autolla litrakaupalla lisää vettä parkkipaikalle. Jätimme tavarat mökkiin ja lähdimme vedenhakumatkalle. Vajaan kolmen kilometrin matka tuntui kohtuullisen pitkältä helteessä vaelletun päivän päätteeksi, mutta veden haku oli vältämätöntä, tuvan lähellä kun ei ole mitään vesistöä, kaivoa tai lähdettä, josta vettä voisi saada.

Itse tupa oli hieman likaisessa kunnossa, mutta kaasuhella toimi ja sängyissä oli patjat. Hintaa koko mökillä oli vaivaiset 25e/yö, joten neljään osaan jaettuna kustannukset jäivät pieniksi. Yö oli päivän helteestä huolimatta viileä, joten mökissä oli sopiva lämpötila nukkua.

Vajosuon tupa

Vajosuon tupa sisältä

Sunnuntaiaamu valkeni yhtä aurinkoisena kuin edellinenkin ja tiedossa oli taas kuuma päivä. Saimme jätettyä yöpymistavarat Vajosuon P-paikalla olevaan yhden retkeläisen autoon, joten rinkkamme kevenivät huomattavasti. Vettä oli kuitenkin otettava kannettavaksi saman verran kuin edellisenäkin päivänä, seuraava vesipiste kun oli vasta Kurjenpesän luontotuvalla. Parkkipaikalta jatkoimme matkaa hiekkateitä pitkin kohti Töykkälän laavua. Laavu oli rauhallisella paikalla suon laitamilla, eikä paikalla näkynyt ketään muuta.

Lahoja pitkospuita Töykkälän jälkeen
Töykkälän jälkeen reitti siirtyy soisemmille alueille. Yksi meistä oli käynyt samaisella reitillä kahta viikkoa aikaisemmin. Hän varoitteli, että reitti kansallispuiston nimikkosuon Kurjerahkan halki oli virallisesti suljettu huonojen pitkospuiden vuoksi, ja että tiedossa olisi suohon uponneita pitkospuita, märkiä kenkiä ja kahlaamista. Olimme henkisesti varautuneet tähän ja päätimme mennä STOP-merkkien ohi niistä välittämättä. Metsähallitukselta oli vastattu kyselyymme, että reitillä pääsee kulkemaan omalla vastuulla ja kunnon varustuksella. Meillä olikin vaellussauvat ja järki mukana. Kahden viikon aikana reitti oli kuitenkin kuivunut niin paljon, että kastelimme lähinnä kenkien pohjat. Toki yksi vaellussandaaleilla kulkenut sai varpaansa kastumaan. Pitkospuut olivat kyllä paikoittain melko lahoja, joten varovainen sai olla. Mitään erityisen vaarallista emme kuitenkaan kohdanneet. Olimme melkeimpä pettyneitä.

Pidimme matkan varrella olevalla luontotornilla lounastaukoa. Saimme taas olla kaikessa rauhassa. STOP-merkit reitin päissä taisivat todella pysäyttää suurimman osan kulkijoista. Pari kilometriä luontotornin jälkeen saavuimme taas hoidetuille pitkospuille ja Kuhankuonolle. Kuhankuono on seitsemän kunnan rajakivi, joka on ollut paikallaan vuosisatoja. Kuhankuonolta Kurjenpesälle reitti oli esteetön, eli siellä pääsi liikkumaan vaikka pyörätuolilla. Kurjenpesällä vaihdoimme lämpimät pullovetemme raikkaaseen veteen seinässä olevasta vesipisteestä. Kurjenrahkaa esittelevä luontotuvan näyttely tuli katsastettua pikaisesti.

Maisemaa luontotornista

Olimme rinkkoinemme kuin kävelevä Osprey-mainos



Luontotuvalta Rantapihalle pääsee sekä Savojärven etelä- että pohjoispuolta. Halusimme mennä pohjoispuolen uudempaa reittiä, mutta opastetta reitin sille suunnalle ei meinanut löytyä. Pian huomasimme miksi. Savojärven kiertävä reitti on opastettu vain myötäpäivään. Päätimme taas olla piittaamatta suosituksista ja kävelimme varsin kauniin suo- ja järvimaiseman halki Savojärven pohjoispuolta. Toki pitkospuilla vastaan tulevat lapsiperheet saivat ymmärtämään miksi reitti suositellaan kulkemaan vain yhteen suuntaan. Pitkoksilla ohittaminen kun saattaa olla hankalaa.




Savojärven maisemaa

Rantapihalla kaikki vaelluskengillä kävelleet halusivat mahdollisiman pian eroon kuumista kengistään. Oli ihanaa käydä kahlaamassa lämmenneessä rantavedessä ennen kuin istui taas autoon. Kävimme hakemassa tavaramme Vajosuon P-paikalle jätetystä autosta ja suuntasimme kukin omaa reittiä kotiin. Reissu oli oikein sopiva kahden päivän patikaksi. Mikään erämaavaellus ei ollut kyseessä, mutta kauniita maisemia ja luonnon rauhaa oli silti tarjolla yllin kyllin. Tällä hetkellä koko reittiä ei kuitenkaan virallisesti voi kiertää, mutta varusteilla ja järjellä pärjäsi hyvin. Vesihuollon suunnittelua reitti myös kaipaa, emmekä olisi varsinkaan näin lämpimällä säällä voineet toteuttaa vaellusta kokonaisuudessaan ilman huoltoautoamme.