keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Osa Birgitan polusta

Lokakuun alussa olin muutaman päivän vuosilomalla ilman auton käyttömahdollisuutta. Mieli halusi metsään, mutta julkisten varassa vaelluskohteisiin seikkailu vaikutti kovin hankalalta. Niinpä päätin suunnata Birgitan polulle Lempäälään, vain parinkymmenen kilometrin päähän kotoa. Olin käynyt talvella koirien kanssa yhdellä Birgitan polun varrella olevalla kodalla, ja kesällä kävimme iltakaakaolla Kirskaanniemen kalliolla Lempäälässä, joten reitti oli jo hieman tuttu. Birgitan polku kulkee siis Lempäälässä noin 50 km pituisen lenkin. Kyseessä on rengasreitti, mutta reitti kulkee paljon myös taajamassa, joka tuntui vähän oudolta ajatukselta. Päätin valita reitin itäosan ja tehdä yhden yön reissun. En ottanut mukaan edes koiraani, jonka kylmänkestävyys ei ole paras mahdollinen.


Lähdin liikkeelle iltapäivästä Paattakaisen pysäköintialueelta Tampere-Valkeakoski -tien varresta, jonne sain autokyydin. Pysäköintialueelta oli heti hyvät opasteet polulle ja kohti Vähä-Kausjärveä, jonne suuntasin ensimmäisenä. Birgitan polun esitekartassa on merkattu polun vaativuus eri väreillä. Tämä osuus oli osittain punainen, eli vaikea reitti. Syy selvisi pian. Vaikka ei oltu Lapin erämaassa, ei kivikkoinen polku päästänyt helpolla.


Ennen Vähä-Kausjärveä olisi ollut mahdollista poiketa Kyynärön laavulle, mutta koska siellä ei tietääkseni ollut mitään erityistä, päätin kävellä suoraan. Polku kulki pitkään myös järven rantaa. Syksyinen järvimaisema ei ollut hullumpi.


Vähä-Kausjärvellä näin yhden naisen, muuten ei retkeilijöitä ollut liikkeellä. Ihmekös tuo, olihan maanantai. Vähä-Kausjärvellä oli kamiinalämmitteinen pimeä korsu (kai se on oikea termi tähän?) ja tulipaikka. Katsoin tässä vaiheessa kelloa ja koska en halunnut olla yöpymispaikassani Vähä-Riutalla liian aikaisin, päätin pitää kunnon tauon, olihan päivä kaunis ja ketään ei ollut häiritsemässä. Nuotion sytytys ei kyllä ollut ollut yhtä vaikeaa sitten lapsuuden partiovuosien. Puut liiterissä olivat märkää kuusta ja sytykkeitä sai vuolla melkoisen kasan ennen kuin tuli kunnolla syttyi.


Kartan mukaan tässä vaiheessa polku muuttui keskivaikeasta helposti ja se kyllä myös tuntui. Seuraavat neljä kilometriä Savontielle asti kulkivat nopsaan. Jossain vaiheessa aloin miettiä liikaa auringon laskemista ja sitä mihin asti päivänvaloa tässä vaiheessa syksyä vielä riittikään. Ihan turhaan. Metsä oli nättiä ja minä typeränä rynnistin sen läpi muka kiireisenä.


Noin 300m ennen Vähä-Riutalle saapumista kuulin ihmisten ääniä. Ja mikä pahinta - lasten ääniä. En todellakaan haluaisi viettää iltaani huutavien lasten kanssa. Onneksi lapsiperhe oli juuri lähdössä kun saavuin paikalle ja sainkin viettää illan ja yön Vähä-Riutalla ihan itsekseni. Vähä-Riutalla oli kaksipuoleinen laavu, tulipaikka ja laituri. Jos olisi ollut kesä, olisin varmasti uinut. Järvi oli kaunis ja todella tyyni. Otin ruuanlaittovedet järvestä, eikä mitään sivumakuja ollut. Tulen teko laavulla oli lähes yhtä hankalaa kuin aikaisemmin päivällä. Tästä viisastuneena vuolin sytykkeitä ison kasan ja pilkoin pieniä puita valmiiksi laavun sisälle kuivumaan, jotta aamulla ei tarvitsisi kohmeessa tuskailla märkien puiden kanssa. Ilta pimeni nopeasti ja kävin nukkumaan lämpimästi pukeutuneena. Untuvainen kesäpussini piti lämmön hyvin. Aamulla laavussa lämpömittarini näytti noin +2 astetta.





Lähdin liikkeelle hyvissä ajoin aamulla. Aamu oli puolipilvinen ja kirpakka. Polku oli jälleen haastavampi ja jossain kohdin jopa ärsyttävä. Erityisen hienoja maisemia ei näkynyt, sellaista perus metsää ja pöpelikköä, mutta kuurainen maa oli sellaisenaankin ihan nätti. Reitti kulki yhdessä välissä myös suuren sähkölinjan alla.




7,7 kilometriä yöpymispaikalta saavuin Kirskaanniemeen, joka on reitin suosituin laavu. Tälläkin kertaa paikalla oli useampi päiväretkeilijä, mutta koska reissuni oli jo loppusuoralla, ei seura haitannut. Söin vielä eväitä ja ihastelin kaunista niemeä ennen kuin suuntasin kohti Tampereen Vuoresta ja bussipysäkkiä. Polku Kirskaanniemestä läheiselle parkkipaikalle on pelkkää isoa juurakkoa. Vähän huoletti maaston kuluminen, mahtavatko puut kestää. Lopun kilometrit tietä pitkin olivat jo tuskaa, sillä jostain syystä kenkäni alkoi hiertää jotain luuta oikeassa jalassani. Harmittaa, tulinhan ostaneeksi keväällä ihan liian kalliit kengät.



Lähtisinkö Birgitan polulle uudestaan? Noh, ehkä päiväretkelle. Kaikki laavut ja kodat ovat helposti saavutettavissa myös autolla, joten miksikäs ei. Juuri tämä seikka kyllä latistaa retki-fiilistä, kun ei tarvitse nähdä vaivaa päästäkseen perille. Mutta hei, olinhan Lempäälässä, en Lapissa.

1 kommentti:

  1. Moi! Ei sitten taida toimia tuo Vähä-Kausjärven puusysteemi, jossa märät puut on toisessa ja kuivat toisessa katoksessa.
    Mukava nähdä Birgitan maisemia, itse olen kävellyt vain pätkän sieltä, toisen täältä.
    t.Tiina
    tiinanpatikointi.blogspot.fi

    VastaaPoista