torstai 1. elokuuta 2019

Luirojärven vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa

Noin kolme vuotta sitten istuin kampaajan tuolissa ja luin ajankuluksi matkailulehteä. Lehdessä oli juttu Urho Kekkosen kansallispuistosta ja sen sydämessä olevasta Luirojärvestä, jonka rannalla oli iso autio-ja varaustupa ja sauna. Juttu oli kirjoitettu hyvin ja kauniit kuvat täydensivät sitä. Päätin, että tuonne on päästävä. Vielä pari vuotta sitten merkitsemättömille poluille erämaahan lähteminen kuullosti epäilyttävältä, mutta retkeilykokemuksen kartuttua tämä Luirojärven reissu oli tänä vuonna jo mahdollinen.

Matkaan lähdettiin kahdestaan mieheni J:n kanssa. Varusteita oli vähän uusittu ja rinkkoja pakattu ajatuksella monta päivää. Viikon reissu tulisi olemaan meille kummallekin pisin vaellusreissu tähän mennessä. Automatka Tampereelta Kuusamon kautta Lappiin kesti pari päivää, mutta lauantaina 20.7. klo 15 olimme Suomen latu Kiilopään pihassa rinkat selässä. Kansallispuiston portilla on vaaka rinkan punnitsemista varten. Juomaveden kanssa minun rinkkani painoi 16 kg, J:lla 17 kg.

Reittimme myötäili Luontoon.fi -sivustoltakin löytyvää Luirojärven vaellus -reittiä. Merkittyä polkua on vain ensimmäiset 4 km. Nämä kuljettiin karuissa tunturimaisemissa. Jännitimme ihan turhaan merkityn reitin ja merkitsemättömän polun risteystä. Sitä ei voinut mitenkään missata, sillä polku oli tässä vaiheessa vielä leveä mönkijäura. Tuntureilta laskeuduimme Suomujoen varteen ja poikkesimme Suomunlatvan laavulla tekemässä reissun ensimmäisen lämpimän ruuan. Keli oli jo tässä vaiheessa lämmin, mutta emme vielä osanneet aavistaa miten lämpimäksi se kehittyisikään. Loppumatka kulki joutuisaa vähitellen voimistuvan Suomujoen vartta kohti Suomunruoktun tupaa. Tuvan kohdalla oli reissun ensimmäinen joen ylitys kahlaamalla. Viileä vesi tuntui jaloissa hyvältä.

Ensimmäisen vaelluspäivän tunturimaisemia
Suomunlatvan laavulla

Tupa oli kauniilla paikalla joen varressa.Tuvan takana oli metsikössä hyvin telttapaikkoja. Telttoja oli paikalla kymmenkunta ja lisäksi tuvassa taisi joku yöpyä. Iltapalan ja pienen iltapesun jälkeen painuimme omaan telttaamme. Ensimmäisen päivän kilometreiksi kertyi noin 14km.

Suomunruoktun tupa
Suomujoki tuvan kohdalla

Aamulla aurinko alkoi lämmittää telttaa niin että oli pakko nousta. Lähdimme jatkamaan matkaa kohti Tuiskukurua, jonne matkaa olisi noin 13 km. Aitaojan tulipaikalta jatkoimme matkaa Vintilätunturin metsäisille rinteille. Teimme ruokaa tunturin laen tuntumassa polun vieressä. Tässä vaiheessa katselimme takana näkyvää tummaa pilveä, mutta se häipyi toiseen suuntaan. Saimme siis edelleen nauttia poutasäästä. Vintilätunturilta laskeutuminen oli hikistä puuhaa paahtavassa auringossa paarmojen pörrätessä ympärillä. Tunturikoivikon keskellä kulkeva mönkijäura oli kohtuullisen tylsää käveltävää. Ennen Tuiskukurua kiivettiin vielä toiselle nyppylälle ja laskeuduttiin alas Tuiskukuruun, jossa oli taas autio-ja varaustupa. Tuiskukuru ei ollut läheskään yhtä mukavalla paikalla kuin edellinen yöpaikka, mutta telttapaikka löytyi ja uni tuli taas hyvin.

Toisen päivän tunturikoivikkoa ja mönkijäuraa
Kilometriviittoja on vain tupien pihapiireissä

Kolmannen päivän pyrähdys Tuiskukurulta Luirojärvelle oli alle 10 km. Ampupään viertä kulkevan polun löytymisessä oli kartastakin hyötyä. Jos halusi kävellä suorinta reittiä lähinnä Ampupään jyrkkää rinnettä, piti leveältä mönkijäuralta poiketa pienemmälle polulle. Tämä pieni polku kulkikin kivoissa maisemissa. Ampupään jälkeen pysähdyttiin kunnon tauolle Ampuojan varteen. Tästä oli enää heilahdus Luusuanvaaran yli Luirolle. Luirojärvellä lämmitimme saunan ja söimme iltaruokaa. Halusimme käydä Sokostilla ja päätimme lähteä sinne samana iltana, jos vaikka olisi vähän viileämpää. Viileydestä oli kuitenkin turha haaveilla. Auriko paistoi Sokostin rinteille niin, että emme nähneet tarpeelliseksi kiivetä huipulle asti vaan jäimme vähän puurajan yläpuolelle rakkakivikon reunaan ihastelemaan ilta-auringossa kylpeviä maisemia ja syömään karkkia. Matkalla nähtiin kuitenkin kaunis Jaurutuskuru.

Ampupään viertä kulkevalla polulla
Ampuojalla
Jaurutuskuru
Luirojärvi Sokostin rinteeltä tähtynä

Seuraava päivä oli alunperin tarkoitus olla kokonaan lepo- tai päiväretkipäivä ja jatkaa matkaa Lankojärvelle vasta sitä seuraavana. Helteisen kelin vuoksi päätimme kuitenkin jakaa tuon 19 km etapin kahdelle päivälle.Yhden aamupäivän lepäilyn jälkeen lähdimme Luirolta jo vähitellen kohti Lankojärveä. Matkalla oli tarkoitus kokeilla kalaonnea ja jäädä yöksi Palovanganjoen varteen. Päivä ei lähtenyt käyntiin mitenkään hyvin, koska toinen lounaaksi tarkoitutuista pussiruuista oli pilaantunut. Pysähdyimme Luirojärven luoteisrannalla kalaan, ja saaliiksi tuli ainoastaan yksi pieni ahven ja hauen suuhun jäänyt uistin. Hieman nälkäisinä ja kuumissamme onnistuimme harhailemaan etsiessämme Harrilampi -nimistä järveä, jolla J halusi kalastaa. Lopulta järvi löytyi ihan polun vierestä. Teimme paarmojen pörrätessä päivällistä järven rannassa. Kalaa ei tullut. Vähän Harrilammelta lähdön jälkeen kohtasimme todella pelottavan "mutahaasteen". Alla oli mustaa pohjatonta mutaa ja sen päällä ainoastaan ohuita kiikkeriä riukuja, joilla piti tasapainotella. Olin varma että kaadun päälleni mutaan ja hukun sinne. Selvisimme kuitenkin sydämentykytyksillä ja vähän mutaisella oikealla kengällä. Huh! Illan viimeiset kilometrit Palovanganjoen varressa olevalle vanhalle tulipaikalle olivat uskomattoman pitkiä. Joen varressa kulkeva polku oli paikoitellen hyvin kauniskin, olimme vain liian kiukkuisia, nälkäisiä ja väsyneitä nauttiaksemme siitä. Tulipaikalla oli kaksi muutakin telttaa, mutta niiden asukit olivat jo nukkumassa kun tulimme paikalle.

Luirojärven pohjoisosaa
Ruuanlaittoa Harrilammella

Aamulla vasta havahduimme yöpaikkamme kauneuteen. Joki virtasi vieressä ja oli todella rauhallista. Toiset yöpyjätkin olivat aamulla pakanneet leirinsä ja jatkaneet matkaa jo ennen kuin me heräsimme. Puussa oli vanha kyltti, joka kertoi paikan nimeksi Paasjoki. Lähdimme matkaan edellisillan kiukkurämpimisestä oppineena rauhallisella tahdilla. Pysähdyimme monta kertaa juomaan ja istumaan mättäillä. Joen varressa oli vähän väliä vanhoja omatekoisia kivirinkejä ja tukkeja nuotiopaikaksi aseteltuina. Olisimme edellisenä iltana voineet pysähtyä jo ennen Paasjokea jollekkin sellaisellekin, näin jälkikäteen on helppo viisastella.

Teltta ja tavarat levällään
Vanha Paasjoki -kyltti

Padagovan tulipaikka oli myös hienolla paikalla. Koski kohisee siinä kohtaa melko vuolaana. Teimme Padagovalla lounasta ja jatkoimme vielä pienen pätkän Palovanganjoen vartta kohti paikkaa, jossa Palovanganjoki laskee Suomujokeen. Kartassamme on siinä kohtaa vielä silta, mutta olin lukenut, että se on purettu juuri keväällä 2019 ja että matalammasta kohtaa pääsisi joen yli kahlaamallakin. Jotkut uskalikot olivat kuitenkin rakentaneet itse omatekoisen sillan, ilmeisesti vanhan sillan jämälankuista. Tämä siltaviritys näytti suorastaan hengenvaaralliselta, koska siinä kohtaa molemmilla rannoilla on jyrkät kalliot, joiden välistä joki syöksyy syvänä ja kohisevana kohti Suomujokea. Jos haluaa leikkiä hengellään, voi tätäkin koettaa. Me kuitenkin kahlasimme vaivatta joen yli hieman vanhan sillan kohdasta jokea alaspäin aivan jokisuun kohdalta. Vettä oli pohkeisiin asti ja virtakin ihan kohtuullinen kahlaamiseen.
Palovanganjoki yöpaikkamme kohdalla
Palovanganjoki ja hengenvaarallinen siltaviritys

Suomujokivarsi oli kaunista ja matka kohti Lankojärveä taittui joutuisaan. Kartassa näkyy kaksi kahluupaikkaa Suomujoen yli ennen Lankojärveä. Minun kartassani toisella niistä on tulipaikka, toisella ei. Etsimme turhaan tätä tulipaikkaa toisen kahluupaikan maamerkiksi, mutta totesimme sitten, että tämä tulipaikka oli merkattu karttaan väärän kahluupaikan kohdalle. Ensimmäinen kahluupaikka löytyi helposti, toisesta emme olleet ihan varmoja, joten päätimme mennä yli ensimmäisestä vastaan tulleesta, jonka kohdalla oli vastarannalla Rautuoja -niminen tulipaikka. Virtausta oli jonkin verran, ja vähän joutui mutkittelemaan, että löysi matalimman kohdan, mutta ylitys oli kuitenkin yksinkertainen. Rautuojalta oli Lankojärven tuvalle enää pieni matka. Lankojärvelläkin oli kohtuullisen hiljaista. Vain yksi seurue oli paikalla kun tulimme. Illalla saapui vielä muutama retkeilijä lisää. Oli oikeastaan mukava nähdä muitakin ihmisiä, emmehän olleet nähneet reitillä niitä Paasjoen telttailijoita lukuunottamatta ketään pariin päivään! Telttapaikka löytyi helposti ja tuvan alue oli muutenkin hieno.

Tästä tultiin yli
Suomujokea lähellä ylityspaikkaa
Lankojärven tupa

Toiseksi viimeinen vaelluspäivä käynnistyi yhtä paahtavassa helteessä kuin edellisetkin määränpäänä Luulammen päivätupa. Lankojärveltä Rautulammelle meni suora reitti, vaikka usko meinasi siinäkin etapilla loppua kun nälkä alkoi hiipiä kehoon. Rautulampi oli myös todella hieno paikka. Tiesimmekin, että siellä ollut päivätupa oli kevättalvella palanut. Tuvan jäänteet olivat surullinen näky. Rautulammelle vie myös merkitty retkeilyreitti, joten väkeä oli heti enemmän kuin Lankojärvellä. Näimme myös paljon fatbike-pyöräilijöitä. Rautulammen ja Luulammen väli oli jo viitoitettua. Kartassa näkyy, että polku seurailee puron uomaa. Puro oli kuitenkin paikoitellen kuivunut lähes kokonaan. Onneksi olimme ottaneet vettä mukaamme Rautulammelta. Istuimme taas välillä levähtämään varjoon helpottaaksemme helteistä vaelluspäivää. Viimeisen yön majapaikka eli Luulammen päivätuvan ympäristö tarjosi heti kättelyssä melkoisen shokin. Paikka kuhisi lapsiperheitä! Paikalla oli varmaan 70-100 henkilöä ja monet heistä lapsia. Selvisi, että paikalla oli juuri sinä iltana Suomen ladun perheleirin telttaretki. Muuten leiriä pidettiin siis Kiilopäällä. Onneksi tuvan ympäristö oli laaja ja saimme telttamme vähän etäämmälle lapsista. Juttelimme illalla tulipaikalla parin muun satunnaisen kulkijan kanssa ja illasta tulikin lopulta ihan mukava. Lapsista huolimatta.

Päivätuvasta oli jäljellä enää hiiltynyt kasa
Rautulampi
Kuivunutta jokiuomaa

Viimeisen päivän kävely oli enää noin 4 km Luulammelta Kiilopäälle. Maisemat olivat hienot ja ihana tuuli vilvoitti ja hätisti kaikki ötökätkin pois. Tällaista tuulta olisi Suomujokivarressa kaivannut! Punnitsimme taas rinkkamme Kiilopäällä ja minun rinkkani painoi 12 kg, J:n 14kg. Pari kiloa ruokaa ja juomavettä olisi siis rinkan painosta tippunut. Nälkäisinä ajoimme Saariselälle burgereille ja kauppaan. Viikon purovettä juoneena vesijohtovesi maistui oudon teolliselle. Viimeistä yötä vietimme etelään vievän tien varressa eräässä lomakylässä. Reissu oli oikein onnistunut. UKk-puisto on kuitenkin niin iso, että on pakko palata vielä uudestaan. Ehkä ensi kerralla sitten on viileämpää.

Luulampi Kiilopäältä nähtynä
Viimeisen päivän tunturimaisemia

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti