maanantai 30. syyskuuta 2019

Syksyistä ikimetsää Pyhä-Häkissä

Kansallispuistobongaukseni vei minut yhteen vähemmän tunnetuista kansallispuistoistamme; Pyhä-Häkin kansallispuistoon Saarijärvelle. Mökiltämme Keuruulta sinne olikin varsin siedettävä matka. Reissukavereina minulla oli molemmat koiramme, Elli ja Luru.

Menomatkalla sateli vettä. Olin katsonutkin säätiedotusta etukäteen ja sade oli odotettavissa. Pyhä-Häkissä on ainoastaan yksi parkkipaikka, ja se oli helppo löytää Saarijärveltä Viitasaarelle vievän tien varresta. Asfalttitietä perille kansallispuistoon pääseminen onkin harvinaista. Parkkipaikalla oli muutama muu auto sadekelistä huolimatta. Parkkipaikan vieressä oli opastuskatos, vessa ja kaivo. Polut lähtivät kahteen suuntaan. Itse valitsin Kotajärven tulipaikan kautta kulkevan punaisella merkatun reitin.


Kotajärvelle mennessä sai heti selville kansallispuiston luonteen: vanhaa metsää ja soita. Näissä varsin perinteisissä maisemissa ei toki ollut mitään vikaa. Sadekaan ei häirinnyt, vaan enemminkin kuului asiaan näin syksyretkellä. Olin varustautunut vedenpitävillä vaatteilla ja tavoistani poiketen vetänyt jalkaan vanhat kunnon kumisaappaat vaelluskenkien sijasta. Kotajärvellä oli hyvä keittokatos ja laituri järven rannassa. Keittokatoksen takassa oli vielä vanha hiilloskin valmiina, joten päätin hyödyntää sen ruuanlaitossa. Kesän Lapin reissulta oli jäänyt joitakin kuivattuja ruokia yli ja hyödynsin nyt näitä jämiä. Kuivattu paseerattu tomaatti ennallistui mainiosti.



Keittokatokselta matka jatkui kohti Poika-ahon vuokratupaa. Poika-aho toimii kesäisin lammaspaimenten tukikohtana ja talvisin se ei ole vuokrattavissa, joten syksy onkin hyvää aikaa yöpyä siellä. Lampaat eivät enää olleet paikalla, mutta lammasaidan yli pääsi vain korkeita rappusia pitkin. Koirat eivät päässeet niistä omin voimin, vaan jouduin kantamaan ensin rinkan yli ja sitten molemmat koirat yksitellen.

Vanha kruununmetsätorppa olikin tunnelmallinen paikka. Torpassa oli kaksi huonetta, joista toinen oli isompi tupa, toinen keittiö. Tuvassa lämmönlähteenä toimi iso avoakka. Matalapaineesta huolimatta takka veti hyvin ja toi tupaan lämpöä. Keittiössä oli paljon astioita, kaasuhella ja jopa kaasujääkaappi. Olin varautunut siihen, että takka ei toisi isoon tupaan lämpöä ja olin ottanut mukaan lämpimän makuupussin. Yö vierähti kuitenkin suureksi osaksi makuupussin ulkopuolella.


Koiratkaan eivät herättäneet ennen kahdeksaa, mikä on niille melkoisen harvinaista. En lämmittänyt takkaa enää aamulla, vaan keittelin kahvit ja puurot ja pakkasin tavarat. Pihapiirin kaivolla oli huomautus veden vähyydestä. Otinkin siitä vain yhden pullollisen vettä mukaani. Pihassa oli myös sauna, mutta en vaivautunut sitä lämmittämään. Säästinpä siinäkin kaivovettä.




Palasin Poika-aholta lähtiessä jonkin matkaa takaisin päin ja lähdin taas seuraamaan yhtä kansallispuiston rengasreiteistä. Matkalla oli vielä paljon upeita puita ja täysin hiljaista metsää. Oli tyyntä, eivätkä linnutkaan enää syysmetsässä sirkuttaneet. Pyhä-Häkkiä kuvaa hyvin se, että sen suurin nähtävyys on iso puu. Oikeastaan näitä isoja puita on kaksi; vanha iso puu ja uusi iso puu. Näistä molemmat osuivat omalle reitille.




Pian uuden ison puun jälkeen oltiinkin jo takaisin autolla. Koko retkeen aikaa kului vain noin 20 tuntia. Retken kohokohta oli ehdottomasti hieno Poika-ahon tupa ja pihapiiri. Matkaa ei kilometreissäkään kertynyt kovin paljoa, mikä sopi hyvin vanhemmalle koirallemme Ellille, jota alkaa vanhuus jo hieman vaivata. Luru-koirankaan mukana oleminen ei ole aivan ongelmatonta. Sillä kyllä riittäisi voimia, mutta hermot sillä eivät kestä. Luru ulisee ja kitisee aina kun pysähdytään ja vetää hihnassa. Ulina loppuu vasta kun ollaan jossakin perillä. Luru ei siis ihan hoksaa, että kun ollaan ulkona ollaan jo perillä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti